— Menkää sulkemaan nuo ovet! huusi everstinna portailta muonamiesten vaimoille, jotka seisoskelivat takapihalla, tuijottaen vainioiden yli kaukaisuuteen.
He kääntyivät huutoa kohti ja joku läksi liikkeellekin, mutta kun everstinna jonkin ajan kuluttua palasi portaille, ammottivat oviaukot ennallaan. Ihmiset tuntuivat käyneen aivan tylsiksi.
— Jos te kuulette jotakin, sanoi everstinna palvelustytöille, raottaen keittiökamarin ovea, — niin tulkaa heti sanomaan.
Kukaan ei tullut tuomaan hartaasti odotettua sanomaa.
Olisivatkohan Alakartanossa saaneet jotakin tietää? ajatteli everstinna, mutta välit Ala- ja Yläkartanon kesken olivat rikki, kuten tavallisesti, joten ei hän voinut lähettää kysymään.
— Jaakko, Jaakko, Jaakko! äänteli hän yksinäisyydessään, saamatta rauhaa.
Koirat eivät lakanneet ulvomasta. Mathilda-rouva meni portaille ja koetti huutaa omenapuiden alle, missä koirakopit seisoivat kuin mehiläiskeot vierekkäin. Turhaan. Tunsivatko luontokappaleetkin palaneen maan käryn tihenemistään tihenevän ja yhä kasvavan levottomuuden värinän itkuraitojen oksissa pihamaalla!
— Jumala! Jumala! äänteli Mathilda-rouva.
Nuoret neidit olivat nousseet vinnille ja seisoivat puolipyöreiden, vihertävien ruutujen edessä. Hekään eivät voineet nähdä muuta kuin tutut vainiot, asumusten rydön maantien laidassa ja sauhun. Heidän nuori mielensä, jolle elämä oli tarjonnut niin vähän vaihtelua, lainehti oudossa liikutuksessa. Se mitä he tunsivat tällä hetkellä oli sekä pelkoa että riemua. Jokin tuntematon lähestyi. Se oli ehkä vaaraa — se oli samalla ehkä jotakin muutakin! He huudahtelivat ja pelästyilivät, mutta heidän veressään leikki ja heidän oli vaikea pysyä vakavina.
— Me emme voi olla kirjavissa vaatteissa! sanoi Anna, nuorin sisaruksista, ja hänen punatukkainen päänsä otti määräävän asennon.