Everstin kartanossa Yöjärven rannalla kasvoi myöskin kolme nuorta tytärtä, Amalia Karolina, Fredrika Lovisa ja Anna. Heillä oli kamarineiti, joka puetti heidät aamulla ja sitoi harson heidän silmilleen, kun he läksivät kävelylle. He olivat kuuluisat hipiänsä valkoisuudesta ja pienistä käsistään, joissa rystysien yläpuolella oli kuopat. Heidän kauneutensa oli sitä lajia, johon ei kuulu kulmakarvoja eikä ajatuksia. Heidän äitinsä, jalosyntyinen Mathilda-rouva, oli kasvattanut heidät omaan henkeensä. Hänelläkään ei ollut ajatuksia, kun eversti jo yli keski-iän päässeenä miehenä hänet kihlasi. Mutta hänellä oli naisen vaistot. Ajatukset tulivat jälkeenpäin, kun lapset tulivat. Lapsia syntyi ja lapsia kuoli. Mathilda-rouva suri, ettei kartanolla ollut muurattua sukuhautaa ja että hänen täytyi kätkeä pienet ruumiit irralleen maahan, vieraiden kuolleiden joukkoon. Uskonnollisuus, jota hänessä saattoi sanoa alunpitäen olleen virallinen määrä, kehittyi myöhemmin niin, että hän rupesi vaatimaan naapurien kesken anteeksipyyntöä ja anteeksiantoa ennen ehtoollista. Eversti kohteli naistensa sielunelämän ilmauksia kuin sateen pieksinää. Joskus ne tulivat otolliseenkin aikaan, tavallisesti sopimattomaan. Vertaisekseen ei hän tunnustanut muuta kuin poikansa.
Oikeastaan hän oli mennyt naimisiinkin tämän pojan tähden, ja ne monet tytöt, jotka ensin syntyivät, olivat ehtineet tehdä hänet malttamattomaksi. Kun poika näki päivänvalon, oli ilo isän sydämessä yhtä suuri kuin ikinä jossakin valtakunnassa, missä kauan odotetun kruununperillisen maailmaantuloa tervehditään kiitosjumalanpalveluksin ja kellonsoitoin. Mahtavimmat herrat rouvineen seitsemän pitäjän alalta kutsuttiin pojan kummeiksi, äiti jumaloi tätä lasta, eivätkä sisaret koskaan sanoneet häntä vastaan. Karl Jakob Magnus sai mitä hän halusi ja teki mitä hän tahtoi.
Hän kasvoi voimakkaaksi ja rotevaksi. Hänellä oli Tollien punaiset hiukset ja likinäköiset silmät. Hän oli viidentoista vanhana täysin kehittynyt.
Tuli sitten eräs elokuun huomen, silloin, kun Jaakko herra kävi kahdennellakymmenennellä ikävuodellaan.
Pitäjä oli pahaa aavistamatta herännyt aamuaskareihinsa. Ruis oli tuleentunut viikossa ja uhkasi varista käsiin. Kirkonkylän asukkailla varsinkin oli kiire. Yölinnun pellolle oli siksi maanantaiksi kutsuttu seitsemättäkymmentä henkeä ja eversti läksi tavanmukaiselle aamuratsastukselleen työväkensä luo.
Kuivuus tuntui todella käyvän pelottavaksi. Aamukaste ei vielä ollut haihtunut, mutta yhtäkaikki riippuivat yrtit maantien laidassa rentoina, ikään kuin ne olisivat olleet keitetyt. Nokkoset ja ohdakkeet, jotka vielä seisoivat pää pystyssä, olivat kuin jauholaarista nostetut. Saviset peltosarat halkeilivat kämmenenlevyisille revelmille. Maasta tuntui lähtevän poltetun saviastian haju.
Hevosen selästä saattoi eversti, ratsastaessaan asumusten rydön läpi, nähdä vainion, jolla hänen väkensä oli määrä olla työssä. Ei näkynyt yhtään ihmistä. Asumusten edustoille muodostivat leikkivät lapset ja tonkivat siat vaaleita täpliä. Joelta kuului poikain huutoja ja pulikoimista, kukot kiekuivat. Poudan auer verhosi maailman unettavaan sineen. Äkkiä keksi eversti väkensä yhdessä rykelmässä pienen metsikön laidalla, joka kivikkona oli jätetty saareksi keskelle viljelystä. Yli puuttoman kirkkotarhan saattoi hän nähdä ihmisjoukon seisomassa kuin seisomaan palkattuna ja katsomassa jotakin, jota ei eversti vielä voinut nähdä. Hän erotti jo yksityisiä henkilöitä. Selvästi pehtorin ja »nälkävuoden lapset». Pekalla oli leveimmät hartiat koko kartanon alueella. Everstissä kuohahti, kun hän ajatteli ajanhukkaa, jonka tuollaisen joukon seisoskeleminen tuotti, ja hän painoi kantapäät hevosen kylkiin. Tomu, ohut kuin tuhka, lähti liikkeelle tiestä ja tunki sieraimiin. Kirottu suomalainen laiskuus! Everstin kipeässä jalassa tuntui kuin kaukainen varoitus vaarasta.
Samassa hetkessä kävi havahdus läpi koko kylän. Kartanon koirat, jotka viikkokauden olivat maanneet kuin kuolleina, päästivät ulvonnan ja rakit hökkeleissä parahtivat ikään kuin niihin olisi sattunut kalikka. Lapset hypähtivät ylös hiekasta, naiset tulivat seinänvierustoille. Mitään ei näkynyt. Koirat tuntuivat tietävän jotakin, jota ei vielä voinut erottaa silmällä.
— Jaakko! välähti everstin mieleen ja vaiva kipeässä jalassa tuli likemmä.
Hän antoi hevosen juosta täyttä ravia kirkon ja kellotapulin ohitse ja käänsi sängelle.