— Metsävalkea! ajatteli hän, vaikkei hän vielä tietänyt mitään.
Pitäjän sydänmaita oli joka kesä mennyt kulossa. Kulo kuului näille seuduille yhtä säännöllisenä ilmiönä kuin kylvö ja heinänkorjuu. Tällaisella kuivalla saattoivat kulon tuhot olla arvaamattomat. Hevonen oli hypännyt parin peltosaran ojain yli, kun eversti todella erotti valkoisen sauhun taivaalla. Eipä ihme, ettei hän heti ollut huomannut sitä: sauhu ei tuprunnut eteenpäin pilvinä. Se oli kuin harmahtava villavaate, jota näkymättömät kädet tasaisesti tuntuivat nostavan.
— Jaakko iski taasen everstin mieleen ja vaikkei siihen ollut järkevää syytä, teki hän silmänräpäyksessä johtopäätöksiä.
Kulo tuntui olevan noin peninkulman päässä. Hän ei tietänyt, olivatko Jaakko ja hänen setänsä lähteneet edes tälle suunnalle. Illalla oli puhuttu untuvista, joita tytöt toivoivat puuhkiinsa ja Juurikkaan suosilmistä. Eversti muisti kuulleensa Jaakon huutaneen keittiöön, ettei koirille pitänyt antaa ruokaa. Hän oli huoneessaan keskustellut töistä pehtorin kanssa, kun Lipin ääni oli ruvennut kuulumaan pihamaalta. Pian sen jälkeen oli herrojen hevonen ajanut portaiden eteen.
Kirottu Lippi! Jaakon oli mahdoton tasaantua niin kauan kuin Alakartanon naapuruus oli aidan takana. Oli aina parempi, kun veljekset olivat riidassa. Eversti ei olisi muuta suonut kuin että riitaa olisi kestänyt vakituisesti. Mathilda-rouva näitä sovintoja hieroi, vaikkei hän aatelisessa mielessään ollut tehnyt sovintoa sen piian kanssa, jonka Lippi oli tuonut taloon ja vihdoin nainut. Mitään niin epäkäytännöllistä ei Jumala saattanut vaatia kuin että järjestyksen ihmiset seurustelisivat renttujen kanssa. Ehtoollispöydässä kerran vuodessa — miksei! Mutta ei sillä välillä.
Pehtori erosi nyt elonleikkaajien joukosta ja tuli nopeasti isäntäänsä vastaan. Eversti päätteli taasen erinäisten asianhaarojen perusteella, että herrat olivat menneet toiselle suunnalle ja kuitenkin tuntui hänestä aivan selvältä, että hänen veljensä ja poikansa metsästysretki jollakin lailla oli yhteydessä sen kanssa, mitä tapahtui tuolla taivaanrannalla.
— Mutta jos veli Lipillä on osaa tässä roviossa, ajatteli eversti ja hänen poskipäänsä kylmenivät, — niin ei minua ikinä taivuteta sovintoon. Ei, jumal'avita…!
Pehtori nosti lakkiaan.
— Noo, Bergström, missä se on? sanoi eversti.
— Emme voi niin varmaan tietää, vastasi pehtori, murtaen Ruotsin ruotsia ja sotilaallisen ryhdikkäänä kävellen everstin hevosen rinnalla. — Se voi olla meidän sydänmaalla. Se voi myöskin olla Siironmaan puolella. Hirveää on, jos tuuli alkaa käydä. Voi pian tapahtua niinkuin kerran Ruotsissa. Krouvin Kersti siitä aina puhuu. Talo meni ja ihmisiäkin jäi liekk…