Eversti lasketti suoraan rukiiseen ja oikaisi lahdelman halki, jonka kiertäminen olisi pidentänyt kulkua kummulle, missä leikkuuväki seisoi. Miehet olivat jo lyöneet sirppinsä kuhilaaseen ja haeskelivat takkejaan lähteäkseen matkaan.
— Minä nousen tapuliin katsomaan, sanoi eversti. — Juoskoon joku heti viemään sanaa haudankaivajalle. Hän saa koko päivän soittaa kelloja.
Puolijuoksua oikaisivat miehet yli sarkojen hevoshakaa ja taloa kohti. Hetkisen asteli pehtori everstin rinnalla, kertoen vaikutelmiaan savusta. Yhdessä ainoassa tunnissa se oli päässyt tällaiseen vauhtiin. Pekka sen ensinnä oli huomannut. Hän väitti tulen saaneen alkunsa saaressa Siironmaan edustalla ja kipunoiden lentäneen maihin. Siironmaan talo oli kuin olikin vaarassa.
Eversti pidätti hevosensa varjoon kellotapulin juurelle, ja pehtori kiirehti kartanoon. Jalassa, josta aikoinaan oli kerrottu mitä erilaisempia juttuja sekä uudessa että vanhassa pääkaupungissa, rupesi tuntumaan pahaaennustavalta. Pitäjässä uskottiin viattomasti, että eversti oli saanut vamman taistelukentällä. Nukkukoot autuaasti siihen uskoon, oli eversti nauranut itsekseen. Hän oli yksinkertaisesti hypännyt alas rakastettunsa liian korkeasta ikkunasta. Eikä yksin pahojen ilmojen edellä, vaan yleensä onnettomuuksien tullessa, ilmoitti vamma itsensä. Jaakko oli useammin kuin kerran antanut isällensä aihetta tuntea pistoa kipeässä jalassa.
Milloin poika tasaantuisi? Hän oli alkanut aikaisin. Ensimmäiset sovinnot oli isä maksanut hänen puolestaan, kun hän oli kolmentoista vanha. Se oli tapahtunut nälkävuosina, kun Jaakko kerjäläislauman etunenässä oli karannut jonkun talollisen myllykuorman kimppuun maantiellä ja tasannut jauhot kerjäläisten kelkkoihin. Jaakko olisi saanut ruveta tyyntymään. Hänen täysi-ikäisyyteensäkään ei enää ollut kuin pari vuotta. Isä tunsi tämän kaiken. Hän oli hänkin aikansa elämöinyt. Hän oli lopettanut myöhemmin, mutta hän oli myöskin aloittanut myöhemmin.
Odotus kirkon edustalla kävi everstille pitkäksi. Haudankaivajaa ehkei tavattu kotoa — eversti kirosi, kun hän Harttua ajatteli. Olisi taitanut olla parasta panna hakemaan häntä Rantakrouvista yksin tein. Hän kirosi niin ikään, kun hän ajatteli kartanon miehiä — ja mitä viivyttelemistä tämä taasen oli? Onneksi olivat torpat edempänä kuin kulovalkea ja suuret suot välillä. Mutta alkaapa käydä tuuli! Pistot jalassa tuntuivat hartioihin ja niskaan asti. Asumuksista kuului hälinää, hevoset hirnuivat, koirat ulvoivat pihamailla pitkin joen vartta. Everstin hevosen oli vaikea pysyä paikoillaan, kun kärpäset sitä ahdistivat. Lisäksi se tunsi yleisen levottomuuden kylässä. Eversti antoi sen hiljalleen astella edestakaisin kirkon varjossa. Auringonsäteet taittuivat peltitauluista hautausmaalla niin kirpeästi, että koski silmiin. Marmorikivien pinnat Tollien haudoilla kirkon pohjoispäässä kiilsivät kuin peilit. Lasten hautakummut olivat ainoa keidas koko kirkkotarhassa, joka kauttaaltaan oli kuin poltettu. Perhoset ja villit mehiläiset pitivät iloaan kukkasten keskellä. Helteessä, joka painoi maata, ei ollut mitään ukkosilmojen hautovasta kosteudesta. Se oli kiinteä ja lohduton.
Villavaatteen tapainen savukerrostuma nousi yhä ylemmä taivaalle. Odotuksen minuutit kävivät sietämättömiksi. Vihdoinkin kääntyivät rattaat kartanon vaunuliiterin edustalta tielle. Niissä istuivat pehtori ja Pekka. He antoivat hevosen nelistää. Eversti teki merkin, etteivät he pysähdyttäisi ja huusi ohi ajaessa, että hän pian tulee perässä. Nyt valjastettiin jo navetan edustalla useampia hevosia, ja rattaat miehiä täynnä ajoivat tomupilvessä everstin sivuitse.
Kirottu haudankaivaja!
Yölinnun herra pani hevosensa liikkeelle Rantakrouvia kohti. Pitkin kujaa, jonka saveen karjan askeleet olivat kovettuneet, tuli hän keltaiselle rakennukselle joen rannalla ja tapasi emännän portailla.
— No Kristin, sanoi hän ruotsiksi, — onko Harttua näkynyt?