Krouvin emäntä huomasi, ettei eversti ollut juttelutuulella, koska hän sanoi Kristin eikä Kerstin. Hän päästi ilmoille liioitellun harmin vuodatuksen.
— Missäpä se ilkimys olisi, jollei täällä ihmisten vastuksena, herra eversti. Koko yön hän on maannut täällä enkä minä ole jaksanut viskata häntä portille, kun ukkokin läksi kaupunkiin. Ja hauta hänellä pitäisi olla valmiina ennen päivällistä, — tuovat kuolleen, tietäähän sen tällaisella kuumalla — mutta hän vain makaa täällä ihmisten kiusana…
– Sanokaa hänelle, että hänen heti paikalla on tultava minun puheilleni.
Emäntä kuuli kovuuden everstin äänessä ja meni nopeasti herättelemään Harttua. Avonaisesta ikkunasta saattoi kuulla, kuinka hän töni ja torui humalaista. Harttu rupesi mielettömästi laulamaan. Krouvin emäntä laahasi hänet käsipuolesta portaille ja piteli häntä siinä kiinni. Harttu kourasi päätään tervehtiäkseen everstiä, hänen lakkinsa oli kuitenkin jäänyt pöydän alle.
»Ja nuori mies meni jahtiin ja nuori mies meni jahtiin sinne metsään viherjään, sinne metsään viher…»
Eversti näki yhdellä silmäyksellä, ettei miehestä tulisi hätäkellon soittajaa.
— Kerstin, sanoi hän, — lähetä noutamaan kellotapulin avainta. Sydänmaa on tulessa. Täytyy hälyttää kokoon väkeä.
Kerstin päästi irti Hartun.
— Herra Jeesus, mitä eversti sanookaan! siunasi hän ja povi piukan, punaisen röijyn alla alkoi kohoilla. — Onko sydänmaa tulessa? Onko se Yölinnun maata? Herra siunaa…! Kotona Ruotsissa kerran… Mutta on se ihme ja kumma, jollei haudankaivajaa saada jaloilleen! Sen minä sanon hänelle, Harttu, että jollei hän… Hän muistaa, mitä minä pystyn tekemään. Jollei hän nyt heitä lauluaan ja nouse, niin minä kastan hänet jokeen! Minä olen sen ennenkin tehnyt, hän muistaa sen…
— Avain! jyrisi eversti, — lähetätkö noutamaan…