Kerstin olisi loukkaantunut toisten olosuhteiden vallitessa, mutta eihän nyt voinut, kun metsä paloi. Hän kokosi liepeidensä röyhelöt ja katosi keittiöönsä. Harttu hymyili onnellisena, nosteli kättään ja älähteli:
— »Nuori mies meni jahtiin… »
Laulu teki everstiin oudon vastenmielisen vaikutuksen. Se toi taasen jotenkuten mieleen Jaakon. Ratsastuspiiska rupesi elämään everstin kädessä.
— Kyllä minä everstin tiedän, puhui juopunut ja jatkoi mieletöntä hymyilemistään, — ja kyllä minä Jaakko-herran ja Lippi-herran…
»Hän kohtasi siellä ruusun
ja hän kohtasi siellä ruu…»
Ratsastuspiiska sattui haudankaivajan multaisiin saappaanvarsiin, ja tuskin oli Harttu ehtinyt hypähtää, kun sangollinen vettä tuli ovesta hänen niskaansa. Harttu pääsi tuota pikaa pystyyn ja kiroili suomeksi, kun emäntä kiroili ruotsiksi.
— Eikö hän kuule, koetti emäntä lieventää kovakouraisuuttaan, — että on päässyt irti suuri kulo. Puut palavat, suuret puut everstin metsässä ja metsän eläimetkin voivat palaa. Sudetkin ja käärmeet ovat eläviä luontokappaleita eikä niitä saa kiusata. Ja kulo on kauheata. Kotona Ruotsissa — liekit hyppäsivät pitkiä matkoja — paloi kokonaisia asumuksia ja eräs vanha ruotivaivainen jäi liekkeihin…
Eversti ajoi jo kujalla. Hän ei kipeältä jalaltaan päässyt ajamaan lujasti ja hän kuuli vielä hyvän matkaa Rantakrouvin emännän äänen. Harttu tallusteli perässä märkänä, suuttuneena ja vähitellen selveten. Ilmassa tuntui palavan maan haju. Harttu ei mennyt kotoaan hakemaan avainta, hän tuli everstin perässä sisään hautausmaan portista ja hävisi ristien ja hautataulujen sekaan. Kun ei häntä alkanut kuulua, kirosi eversti ja huusi hänen nimeään. Kun ei hän sittenkään tullut, täytyi everstin lähteä häntä etsimään. Tielle sattui haudasta kaivettuja luita. Kokonainen käsivarsi, josta eivät jänteetkään vielä olleet lahonneet, makasi hiekassa.
— Tänne minä sen eilen panin… varmasti tänne, ärisi Harttu vastaukseksi everstin kirouksiin.
— Onko tämä paikka kellotapulin avaimelle?