Harttu kyykötti suuren lautakasan edessä pensaan juurella. Eversti nojasi hautakiveen. Särky jalassa oli jo sangen kova.
— Missäs minä sitä sitten pitäisin, puolusti Harttu itseään äreydellä, jonka hän ainoastaan humalapäissään uskalsi suoda itselleen. — Kukas sen täältä ottaisi?
— Tästä juomisesta täytyy tulla loppu tai saa Harttu eron toimestaan, puhui eversti. — Minä murran tapulin lukon, jollei avain paikalla löydy.
Kellotapulin lukko oli vanhoja Ruotsin aikaisia, mutta everstistäkin tiedettiin, että hän vielä kymmenen vuotta sitten paljain käsin oli litistänyt hevosenkengän.
— Harttu saa selkäsaunan — se taitaa olla paras keino…
Eversti likeni ontuen kankeine jalkoineen ja ratsastuspiiska vingahteli.
— Ei se ole minun syyni, huusi haudankaivaja ja konttasi polvillaan pakoon. — Eversti lyö niitä, joiden on syy…!
— Ja keitä ne olisivat…? puheli eversti ja luuli jo ulottuvansa piiskallaan miehen selkään.
Haudankaivaja mutisi jotakin ja haki turvaa avonaisen hautarivin takaa.
— Mitä sinä sanot? huusi eversti ja tuli tarkkaavaiseksi.