— Sitä vain, että herrat illalla pitelivät avainta.
— Mitkä herrat?
— Yölinnun herrat.
— Mitä herroilla sitten olisi ollut tekemistä täällä?
— Menivät jahtiin. Poikkesivat.
— Valehtelet!
Eversti seisoi niin likellä avonaista hautariviä, että Harttu jo toivoi maan repeävän hänen altaan. Olisipa silloin kerrankin suuri herra joutunut köyhien hautaan! Mutta eversti ei pudonnut, uhkasi vain haudan yli piiskallaan Harttua, joka oli päässyt jaloilleen. Äkkiä sattui haudankaivajan silmään avain hiekalla ja hän muisti samalla hämärästi, että Jaakko-herra eilen oli viskannut sen hänen päänsä yli, kun hän kaivoi hautaa. Hän ei nyt kuitenkaan puhunut avaimesta mitään. Hänen täytyi ensin näyttää toteen, ettei hän ollut valehtelija.
— Mikä tämä on? sanoi hän ja kopeloi taskustaan esiin litteän pullon. — Jollei tämä ole Fiilippi-herran pullo, niin saa armollinen herra oikopäätä paiskata Hartun kuoppaan ja multaa päälle! Ja jolleivät herrat eilen tulleet tänne… ja jollei se ole heidän syynsä, että kuoppa vielä on kaivamatta… ja jolleivät he tahtoneet mukaansa saareen ja kysyneet, tiedänkö minä koreita tyttöjä keittämään lintua…
— Valehtelet, jyrisi eversti.
Harttu pysytteli visusti haudan takana. Eversti oli valkoinen kasvoiltaan.