— Ylös, ylös! huusi hän hampaittensa välitse ja huiskautti piiskallaan kirkontornia kohti.
Harttu läksi juoksujalan menemään. Hän laski, ettei eversti kipeällä jalallaan voisi seurata hänen kintereillään torniin. Ylhäällä estäisivät monet parrut vapaasti liikkumasta. Mitä tekemistä everstillä oli tornissa, ei Harttu voinut ymmärtää. Hevonen, joka oli kiinnitetty aitaan, tömisteli jalkojaan kärpästen käsissä. Kuormallinen miehiä ajoi ohitse. Hartussa heräsi silloin jokin aavistus ja jota korkeammalle hän kapusi tuttuja portaita, sitä enemmän haihtui höyry päästä. Kun hän sai auki luukun etelän puolelta, oli maailma sillä kulmalla ainoana savumerenä. Kellotapuliakin tuntui sininen utu kiertävän kuin sumu saarta. Ja tämä utu oli yhtä jatkoa sille, joka kasvoi esiin taivaanrannalta.
— Herra hyvästi siunatkoon! puhui haudankaivaja unissakävijän äänellä ja humala oli nyt kokonaan poissa hänen päästään. — Herroilta on päässyt tuli… meidän herroilta! Siironmaan saareen hankkivat. Aijai ettei tulisi mitään talolle. Se antaa ihan noille paikkeille ja… ja Juvelan horha — ettei menisi miehineen päivineen.
— Suu kiinni! huusi eversti portaista.
Mutta haudankaivaja ei kuunnellut häntä. Hän ei puhunut hänelle, hän ajatteli ääneen, kuten hän oli tottunut tekemään tornissa seurustellessaan kellojen kanssa.
Eversti kuuli nyt toisen suusta kaiken, mitä hän itse oli ajatellut.
— Soita! huusi hän ja astui parrujen yli avonaiselle luukulle. — Soita, soita! toisti hän katsellessaan kaukaisuuteen.
— Herra hyvästi siunatkoon! höpisi haudankaivaja höpisemistään, — minkä piti tulla… Ettei vain talo menisi… se antaa juuri sille kohdalle. Ja Juvelan horha!
— Soita, saatana!
— Herra hyvästi siunatkoon!