Hätäkellot alkoivat kumista ja torni huojui. Harttu varisti, irroittamatta molempia käsiään nuorista, takin yltään.
— Minä lähetän kartanosta miehen avuksesi, sanoi eversti. — Katso, että kellot soivat niin kauan, kunnes minä kiellän. Muista se.
Hän läksi. Harttu jäi jatkamaan puheluaan kelloille. Hautausmaan portilla tuli mies ruumiskuormineen, nähtävästi sama mies, jonka tilaama hauta oli kesken. Eversti kysyi mieheltä, tiesikö hän mitään kulovalkeasta. Mies otti lakin päästään, kumarsi polviaan notkistaen syvään ja jäi paljain päin kertomaan nähneensä sauhun nousevan Siironmaan saarelta. Muuta hän ei tietänyt.
Eversti painoi kantapäät hevosen kylkiin. Hän erotti matkan päästä Mathilda-rouvan ja tyttöjen kirjavat puvut Yölinnun portailla. Koirat ulvoivat pihamaalla.
— Mitä Jaakosta kuuluu? huusi Mathilda-rouva seljapensaiden yli miehelleen.
— Ei mitään, vastasi eversti kuivasti ja iski piiskallansa koiralaumaan, joka ympäröi hevosta. — Mitäpä hänestä kuuluisi! lisäsi hän ikään kuin tappaakseen omia epäilyksiään ja määräsi samassa pojalle, joka oli juossut ottamaan vastaan hevosta: — Piia ja pikkukääsit!
— Aiotko lähteä? kysyi Mathilda-rouva. — Älä toki ota Piiaa… Sinun jalkasi.
Eversti oli pelottavan valkoinen kasvoiltaan. Mathilda-rouva seurasi häntä uskaltamatta puhua enempää. Tytöt jäivät eteisen ikkunaan ja seisoivat siinä kuin kolme pelästynyttä valkeaa kaniinia, katsellen ulos. Eversti kilisti huoneessaan kelloa. Ennen kuin vanha palvelija tuli, sanoi Mathilda-rouva:
— Tiedätkö, mikä kauhea aavistus minulla on?
— Tiedän, vastasi eversti kärsimättömästi.