Mathilda-rouva asteli edestakaisin huoneessa, palvelijan auttaessa everstin ylle metsästystamineita. Eversti haukkasi nopeasti aamiaista eikä odottanut, että hevonen tulisi portaiden eteen.
— Pankaa koirat kahleisiin ja piiskatkaa niitä etteivät ulvo! huusi hän pihamaalta.
Mathilda-rouva näki, että hän töin tuskin sai hallituksi Jaakon nuorta hevosta, joka pitkän aikaa oli seisonut tallissa. Tytöt kiljahtivat, kun tienkäänteessä poika, joka istui kääsien takana, hypähti korkealle ilmaan. Hevonen vuoroin kiiti eteenpäin, vuoroin vikuroi takajaloillaan. Pelottavalla vauhdilla kiiti Piia kuormineen kirkonkylän läpi ja hävisi metsän peittoon.
Ensimmäisten virstojen taipaleella antoivat kipeä jalka ja hevonen everstille tarpeeksi mielenkiinnikettä. Sittemmin kävi savu yhä rasittavammaksi. Ei mistään voinut saada yleiskatsausta, maa oli samaa keskeytymätöntä lakeutta. Vielä seisoi metsä kahdenpuolen tietä ulkopuolella liekkejä, mutta se seisoi kuin kuolemaan tuomittu, huumaantuneena kuumuudesta ja odotuksen kauhusta. Koivunrungot häämöttivät sinisessä sauhussa ikään kuin ne olisivat liikkuneet. Lato niittytilkkusen laidassa uiskenteli kuin tulvaveden vallassa. Pian oli mahdotonta päästä eteenpäin. Vähän matkaa Siironmaan talon maiden rajalta juoksi muutama lammas määkien yli tien, lyöden päänsä puihin. Metsästä kuului rytinää ja ihmisääniä. Eversti puhalsi metsästystorveensa, mutta ei saanut vastausta. Äkkiä teki hevonen hypyn syrjään. Tiellä luikerteli joukko kyykäärmeitä, päät pystyssä, ikään kuin ne olisivat uineet kuumuutta pakoon. Eversti näki ne vilahdukselta. Rytinä metsässä vasemmalla puolella tietä kiinnitti koko hänen huomionsa. Joukko miehiä kaatoi puita ja sytytti vastavalkeaa. Sammal syttyi sähisten tuleen ja katajapensaat räiskähtivät ikään kuin ne olisivat lentäneet ilmaan. Lieska loimusi korkealle taivasta vastaan. Kipunoita kiiti kuin palavia sulkia yli tien. Siellä täällä syttyi jo metsä toisella puolen tietä tuleen. Nuori hevonen kiiti lentämällä. Sen kaviot tuskin tuntuivat koskettavan maata. Everstin kädet olivat kuin luutuneet ohjaksiin kiinni. Hän tunsi, kuinka eläin värisi kuoleman hädässä ja syöksyi häviötä pakoon. Häviö oli vastassa joka puolella. Liekit paiskautuivat kuin punaiset vesipatsaat ympäröimään muutamia puita ja jättivät viereiset koskemattomiksi. Tuon tuostakin läikkyi tuli ristiaallokkona. Tien käänteessä nousi hevonen äkkiä takajaloilleen ja työnsi rattaat ojaan. Samassa veti se ne kuitenkin takaisin tielle ja hyppi korskuen paikallaan. Petäjikkö paloi heleänä tulena kahden puolen tietä. Se paloi humisten kuin hiljainen takkavalkea, silmänräpäyksen ajan saattoi kuvitella, ettei se ensinkään ollut vaarallinen. Vallattomasti hyppäsivät liekit yli tien. Varisparvi tuli esiin ties mistä ja putosi maahan. Eversti ymmärsi, että hän oli joutunut saarroksiin ja että liekit ja sauhu tuota pikaa tuhoaisivat hänet. Hän painoi hatun syvälle päähänsä, nosti kauluksen pystyyn ja upotti kasvonsa takin turviin. Hengitys salpautui. Hän ei nähnyt mitään, kylmäverisyys, jonka kuolemanvaara antaa, oli hänet vallannut. Hänelle oli yhdentekevää, pääsikö hän leikistä elävänä vai menehtyikö hän. Joka tapauksessa hän jonkin verran hämmästyi, kun hänen ympärillään taas oli ilmaa ja kuului ihmisääniä.
— Poika, huusi hän taakseen, — mene panemaan hihna kiinni.
Ei vastausta.
— Nukutko sinä tolvana! Etkö näe, että hihna on auki?
Eversti katseli vaahtoa hevosen kupeilla ja tunsi käsiinsä sen ruumiin värinän. No, poika! Hän katsahti taakseen. Mutta hän oli yksin. Oliko poika pudonnut? Karannut? Pyörtynyt savuun?
— Hooi! huusi eversti, mutta kohina ympärillä oli niin voimakas, että hänen äänensä hukkui siihen.
No niin. Hänellä oli Yölinnussa »nälkävuoden lapsia» yllin kyllin, jos joku joutuikin pois.