— Mutta minäpä tahdon sanoa: Ottokar af Ehneä.
— Anna!
Nuorin sisar nauroi, mutta kun hän ei saanut Amalia Karolinaa eikä
Fredrika Lovisaa ärtymään, päätti hän mennä muuttamaan ylleen valkeaa
pukua. Se sopi joka tapauksessa tällä hetkellä paremmin kuin kirjava.
Hän oli jo keskellä vinttiä, kun hänen epäluulonsa heräsi.
— Te molemmat, huusi hän, — ettekö te luule minun näkevän, että teillä on jotakin mielessä. Sanotteko heti paikalla, mitä… Jaa-ah, minä en mene minnekään! Ahaa — te olette löytäneet iso-isän memoaarit ja aiotte lukea niitä. Mutta minäpä tahdon kuulla minäkin… Sanokaa heti paikalla…!
Fredrika Lovisan onnistui tehdä uskottavaksi, että isoisän memoaarit olivat lukon takana siinä konttorissa, missä vanhat kirjeet ja paperit säilytettiin. Mutta niin pian kuin Annan askeleet likenivät portaiden alapäätä, kuiskasi hän Amalia Karolinalle, että hän todella oli nähnyt parrun päällä pienen, punaiseen nahkaan sidotun kirjan, joka ei voinut sisältää muuta kuin samaiset memoaarit. Kirja oli toisessa päässä vinttiä. Täytyi kulkea hiljaa, ettei Anna kuulisi.
— En minä nyt viitsi, kun en tiedä mitään Jaakosta ja isästä, sanoi Amalia Karolina ja painoi kasvonsa ruutuun. Mutta kun ei näkynyt muuta kuin alituinen sauhu eikä kuulunut muuta kuin tasainen kellonsoitto kirkontornista, jatkoi hän: — ei, kyllä meidän on velvollisuus katsoa, etteivät isoisän memoaarit ole joutuneet harhateille. Kuka hyvänsähän voisi lukea niitä, vaikkapa piiat… Mutta miten isoisän memoaarit olisivat joutuneet avonaiseen vinttiin?
Tytöt hiipivät yli permantolautojen ja parrujen, kumartuivat vällyjen, peitteiden ja mattojen alitse, joita riippui orsilla, sivuuttivat äidin vanhat, silkkiset krinoliinipuvut, jotka salaperäisinä olivat lakanoiden peitossa, ja tulivat avaran vintin toiseen päähän, missä oli suljettuja karsinoita. Todella löytyi niskahirsien nurkkaukselta pieni punainen kirja. Ja todella sisälsi se vanhanaikaiselle paperille huolellisesti piirrettyä kirjoitusta.
Isoisän memoaarit? — oliko se mahdollista?
Isoisä oli tyttöjen mielikuvituksessa ritarien ritari. Hän oli matkustanut, hän osasi kieliä, hän oli viehättänyt naiset, hän oli ollut hoveissa, hän oli rakastunut omaan miniäänsä, hänen kuvansa Yölinnun punaisessa peräkamarissa oli kauneinta, mitä saattoi nähdä. Isoisän memoaareja mainittiin joskus, kun sukulaisia oli koolla, ja aina uhattiin ottaa ne esiin, mutta niitä ei koskaan kuulunut ja tytöt tiesivät, etteivät ne olleet heitä varten. Ääni, millä niistä puhuttiin, ja kasvonilmeet, jotka säestivät ääntä, olivat selvästi sen sanoneet. Ja nyt olivat memoaarit tässä — todella heidän käsissään!
Amalia Karolina ehdotti, että kirja vietäisiin alas äidille, mutta koko ajan, kun hän puhui siitä, miten mukavaa olisi voida sanoa äidille, etteivät he olleet lukeneet kiellettyä kirjaa, nielivät hänen silmänsä sivuja ja poimivat yksityisiä sanoja.