Hän veti paidanliepeitä paljaalta rinnaltaan ja pusersi ne palloksi kouraansa.
— Itketkö sinä vai naurat? sanoi setä ja katseli häneen pää kallellaan. — Mikäs nyt sitten on? Onko lintu lentänyt tiehensä? Anna lentää, johan se oli sovittu, että palataan nousevalla viikolla.
— Viheliäinen on ihminen! sanoi Jaakko hampaittensa lomitse ja repi rintaansa.
Lippi-setä päästi pitkän vihellyksen ja silmäili ulappaa, joka uneliaana kuvasteli rantoja kalvoonsa. Veneen kuva kallion alla vedessä oli lasisessa liikkumattomuudessaan epätodellisen läheinen, talo salmen takana nuottatalaineen vaikutti sen sijaan kaukaiselta kangastukselta ja etäisyys saarten takana toisella puolen oli autereinen kuin unennäkö.
— Herranpoika se on ihminen! huusi Jaakko, hypähti ylös ja karkasi veneelle. — Lähdetään Juvelan kattilaan makaamaan.
— Et siis ole nukkunut? sanoi Lippi ja naurahti. — Mutta minä en lähde ilman aamiaista. Minulle pitää olla jotakin syötävää, muuten ei maistu juotavakaan.
— Mutta minä olen laiska, Lippi-setä.
— Mitä päästit pois tytön.
— Älä puhu, Lippi-setä.
— Pitelitkö häntä pahasti?