— Juon.
— No, juodaan sitten.
— Tuolla sisällä, sanoi Juvela ja avasi majansa oven.
Hän selitti, että hän kerran juotuaan viinaansa pihamaalla oli lähtenyt kulkemaan ja tehnyt kaikkinaista turhaa hävitystä, josta Siironmaan isäntä oli suututellut. Jaakkoa ihmetytti, että niin voimallinen mies kuin Juvela välitti jonkun isännän suuttumisista ja että hän vältti jotakin hävitystyötä, jos sen tekeminen vain häntä huvitti. He menivät päitään kumartaen sisään oviaukosta ja olivat pimeässä luolassa. Pimeydessä oli viileää ja ilmatonta. Tuskin saattoi hengittää.
— Mutta jos me hajoitamme seinät, sanoi Jaakko, ajatellen tulevaa voimakauttaan.
— Kyllä kestävät, vastasi Juvela.
Äijä olisi tahtonut tehdä tulta kiukaan pesään, mutta Lippi kielsi häntä. Kiuas oli pyöreä kivikasa eikä mitään muuta. Savu olisi voinut tappaa heidät kaikki, kun ei sillä ollut ulospääsyä. Räppänästä tuli poljetulle maalle, joka oli majan permantona, pienoinen, nelikulmainen valotäplä ja sen heijastuksessa näki, kun tottui. Lippi pakotti Juvelan itsensä juomaan ensinnä ja juomaan syvältä. Sitten otti Lippi ja vihdoin Jaakko.
He tulivat kaikki heti hyvin iloisiksi. Jaakko hypähti penkiltä ja rupesi laulamaan. Juvela korjasi kiukaan syrjältä pois halkopinon, ettei hän kaatuisi siihen. Lippi ei vielä tuntenut mitään keveyttä jäsenissään, pakotti Juvelan juomaan lisää ja joi itse. Varmuuden vuoksi kysyi hän Juvelalta, oliko viina kaikki tässä. Juvela otti nurkkakaapista puisen lekkerin ja antoi sen Lipille.
Hetken perästä kaikui maakuoppa huutoja ja lauluja ja paikat ryskivät ikään kuin puolisataa miestä olisi salvanut kirkkoa, jonka oli määrä valmistua viikossa. Äkkiä paukahti ovi pihtipielineen päivineen tantereelle ja suuri punatukkainen nuorukainen syöksyi ulos karjuen ja haeskellen jotakin. Hän polki maata kummallisin kukonaskelin, ikään kuin hän joka askeleella olisi musertanut lohikäärmeitä. Hän tempoi vahingoniloisena käsiinsä puuntaimia, jotka sattuivat hänen eteensä, hihkui ja ärjyi niille, ikään kuin hän olisi nyhtänyt maasta vuosisatoja vanhoja synnin juuria. Äkkiä hän sulki syliinsä suuren harmaan kiven, puski siihen otsansa, sai sen liikkumaan ja tyhjensi siihen kaiken voimansa. Kivi nousi ja vieri hänen jalkojensa juureen. Mikä jumalallinen ilo! Mutta samassa valtasi nuorukaisen mielen haikeus. Itkun hetteet hänen mielensä uumenissa rupesivat kuohumaan ja kuumat vedet nousivat hänen silmistään. Hän oli näkevinään ikään kuin jonkin hätääntyneen katseen, ja hänen kävi sitä sääli. Se oli jossakin kaukana. Hän läksi juoksemaan. Hän juoksi kuin kamelikurki aavikolla. Tuon tuostakin pusersi hän rintaansa vasten jonkin puun ja nosti sen ilmaan. Noin ja noin! Hänen silmissään kipunoi. Ympärillä hyppeli tulikielekkeitä. Hän juoksi juoksemistaan. Hengitys kävi nopeaksi ja poltti kuin kuuma sauhu. Hän vain juoksi. Lopulta ei hän nähnyt mitään eikä tietänyt mistään. Hän upposi sauhuun ja tulikielekkeihin.
Hän heräsi hirveään ääneen, mutta ei voinut nostaa päätään. Ääni oli sellainen, jollaista ei hän milloinkaan ollut kuullut. Jokin karvainen eläin hyppäsi hänen ylitseen, koskettaen kostealla kuonolla hänen kasvojaan. Hän muisti, että oli jotakin, jota sanottiin koiraksi, ja se mahtoi olla sitä. Sitten kuului tutumpi ääni, hän muisti, että hän itse olisi voinut ääntää sillä tavalla. Ääni kirosi ja mies juoksi. Jaakko ponnisti istumaan ja luuli viimeisen päivän tulleen. Samassa oli hän taasen pitkänään maassa ja hänen ylitseen lensi kipunoita ja kekäleitä. Viimeinen tuomio! Hän oli tukahtumaisillaan savuun. Jokin piru juoksenteli savussa ja ajeli edellään kahta karvaista eläintä. Eläimet kääntyivät ja näyttivät pirulle valkeita hampaita. Jaakko rupesi muistamaan ennenkin nähneensä pirun. Se oli Juvela. Ja eläimet, joita hän tahtoi ajaa palavaan tuleen, olivat tietenkin hänen lintukoiransa. Jaakko äännähti ja sai Juvelan huomion heräämään.