Jaakosta tuntui verrattomalta, että hän voisi taittaa yhden noita kuusia, joiden ympäri kaksi miestä seisoalta tuskin olisi ulottunut panemaan käsivartensa. Mikä jumalallinen mies Juvela olikaan.
Lippi oli noussut seisomaan, ja pidellen vaatteita sylissään tuli hän Juvelan luo, otti pullon ja rupesi silmiään siristellen ja pää kallellaan tarkastamaan sitä. Suulla ei ollut korkkia, vaan tahmea tulppa, joka tuntui olevan tehty vanhasta tupakkamällistä. Mikä korkki, ajatteli Jaakko. — Juuri sellainen kuin metsän jumalalla sopii olla!
Juvela itse otti tulpan suulta, niinkuin hän olisi ollut kuningas, joka armollisesti tarjoaa vierailleen kellarinsa vanhinta.
Lippi haisteli ja hänen vanha, punainen nenänsä vainusi ryppyisenä ja arvostelukykyisenä.
— Käynyt läpi suurenmoisen kirkastuksen, sanoi hän ja ojensi ruukun
Jaakolle.
Jaakko tunsi ihanan pistoksen päässään. Hän oli kolme vuotta sitten käydessään everstin kanssa sukulaisia tervehtimässä Tukholmassa juomisen taidollaan hämmästyttänyt sekä vanhat upseerit että taiteilijat, mutta hän seisoi Lipin ja Juvelan edessä kuin koulupoika.
— Siunatkoon, poika, pyörrytkö sinä? sanoi Lippi.
— Minkä puun sinä tahdot taittaa, setä? huusi Jaakko ja hänen silmänsä kipunoivat. — Minä otan tuon kuusen tuosta. Ensin minä nostan sen juurineen maasta, sitten minä paiskaan sen ylös, sitten…
Lippi katsahti epäluuloisena Juvelaan.
— Juotkos sinä itse? sanoi hän.