— Viinaa, sanoi Lippi. — Mitenkäs sen luvatun viinan on.
— Hyvä Juvela, älkää nyt menkö, pyyteli Jaakko. — Saatte minulta, mitä tahdotte. Kelloni tai saappaani.
Juvela vaikeni hetken ja herrat odottivat jännittyneinä, mitä tulisi.
— No, jos pyssyn annat.
Jaakko muisti, että hänen pyssynsä oli isoisältä peritty, harvinainen kivääri, mutta hänen ei ollut vähääkään vaikea luopua siitä. Hän veti hihnan olkapäältään ja ojensi pyssyn Juvelalle. Äijä iski siihen silmäyksellään ikään kuin hän olisi lingonnut kiveä ainoaan pieneen kuolettavaan kohtaan metsäotuksen kallossa. Sitten hän sanaa lausumatta vei kiväärin majaansa ja jäi sinne. Jaakolla oli se tunne, että hän heti ryhtyi johonkin salaperäiseen toimitukseen. Etteihän vain kostaisi heille kissan häviämistä ja juottaisi jotakin helvetinmoista ainetta.
— Tiedätkö, mitä sinä nyt teit? sanoi Lippi. — Se oli kuninkaan lahja isäsi ja minun isoisälle.
— Se joutui kuninkaallisiin käsiin. Hänhän on itse metsänhaltija.
— Mutta jollei hän nyt tule ulos viinoineen, niin… niin minä asetan myrkkypaloja sydänmaat täyteen sekä hänen hirvilleen että kissoilleen.
Juvela tuli ulos viina-astia kädessä. Se oli korkea, tummunut savinen ruukku, joka suippeni päästään hyvin pieneksi suuksi ja josta korva oli lähtenyt.
— Siinä pitäisi olla voimaa, sanoi äijä lauhtuneena. — Kaivoin tässä toisella viikolla noidanluut suosilmästä ja panin niitä kaksin kerroin. Kun tätä juo, niin ei jalka paina, vaikka juoksisi Turun taakse, ja sormissa taittuu puu kuin kaislankorsi.