Silminkantamiin asti oli mustuneita puunrunkoja ja kärventyneitä latvoja.
Yölinnun herrat katselivat toisiinsa.
Kummalliselta näytti.
— Kulo, sanoi Lippi vihdoin.
— Kulo, toisti Jaakko, ikään kuin hän olisi opetellut oudon käsitteen nimeä.
— Pitelevät tulta niin varomattomasti. Tällainen hävitys.
— Me olemme taitaneet maata täällä viikon, sanoi Jaakko ja muisti, että kotona ovat mahtaneet olla levottomia. — Kun saisi tietää, mikä viikonpäivä on.
He saivatkin pian sen tietää. Kartanon miehet löysivät heidät ja herättivät heidät sikeästä unesta. Ei ollut kuin vasta tiistai. Kylläpä oli maailma muuttunut nokiseksi lyhyessä ajassa. Kotimatkalla kuulivat he kulon tuhoista. Lippi kuuli enemmän, Jaakko vähemmän. Jaakko ajoi Pekan kanssa ja sudenpenikat antoivat hänelle niin paljon hauskaa ajankuluketta, ettei hän kuunnellut rengin puhetta kuin puoleksi ja renki ei sanallakaan maininnut herrojen osallisuutta onnettomuuteen. Kun lähestyttiin taloa ja ajettiin asumusten kujan läpi, juoksivat lapset ikään kuin säikähtyneinä tiepuoleen eivätkä tytöt uskaltaneet näyttää itseään ikkunoissa. Jaakko laulatti susia painellen jaloillaan pussia ja heitteli rahoja tielle. Hän oli loistavalla tuulella.
— Noo, vanha Leena, mitä sinä itket — ota!
Leena oli hänen lapsenpiikansa. Häntä elätettiin talosta. Jaakko pudotti kultarahan hänen käteensä ja rupesi taasen hoitamaan pussia.