— Luuletko sinä, sanoi hän Pekalle, — että minä paljain käsin voisin kantaa nuo otukset sisään. Jos minä koettaisin. Se olisi niin muhkeaa!
Hän iloitsi jo etukäteen tyttöjen, sekä sisartensa että palveluspiikojen pelästyksestä.
Kun hevonen kääntyi pihaan portista piilipuiden alitse, aukaisi hän pussin, otti sudet syliinsä ja piteli niitä kuin koiria olkapäillään. Ne olivat niin nääntyneet, etteivät jaksaneet näyttää hampaitaankaan. Sillä lailla astui Jaakko äitiään ja sisariaan vastaan, jotka kahtena viime päivänä olivat laihtuneet ja kalvenneet. Jaakko ei sitä kuitenkaan huomannut.
— Päivää, päivää! huusi hän tartuttavan iloisesti ja nousi kaksi porrasta kerrallaan.
Mutta kun kahlekoirat omenapuiden alla olivat heränneet ja nostivat haukun, heräsivät sudetkin. Vaivoin sai Jaakko ne pysytetyksi sylissään. Ne ehtivät purra jo ennen kuin hän päästi ne eteisen permannolle.
— Tässä saatte leikkikaluja, tytöt. No, mitä luulette niiden olevan?
Koiria? Ei! Mutta ovatpa ne koiran näköisiä. Pelkäävät, pienokaiset.
Ettekö te toisi niille vähän ruokaa. Lihaa sen pitää olla. Ne ovat
susia.
Tytöt kiljaisivat kuin yhdestä suusta ja pakenivat saliin, sulkien oven jälkeensä. Mathilda-rouvakin vetäytyi taaksepäin, minne pääsi. Kyyneleet olivat hänen silmissään.
— Jaakko, sanoi hän vapisevin huulin. — Jaakko…
Hän ei päässyt kauemma, sillä hänen äänensä petti. Jaakko jätti sudet ja tuli äitinsä luo.
— Anteeksi, rakas äiti. Minä arvaan, että te olette olleet levottomat. Mutta mitä turhasta. Meillä on ollut hauska retki. Emme saaneet paljon mitään, oli niin kuuma, ettemme jaksaneet liikkua.