— Oletko sinä aivan vahingoittumaton? kysyi äiti ja painoi päänsä
Jaakon rintaa vasten.
— Aivan. Mitäs minä. Me olimme niin kaukana silloin, kun kulo raivosi.
Aivan toisessa päässä järveä…
Mathilda-rouva kuunteli häntä henkeä pidätellen.
— Oletteko te sitten koko ajan olleet siellä? Hyvin kaukana palosta?
Ehkä suurten soiden takana?
— Niin, vielä kauempana. Kuinka niin?
Suuri siveellinen suuttumus leimusi Mathilda-rouvassa.
— Ja täällä voidaan uskoa, että te olisitte varomattomalla pitelyllä aiheuttaneet koko onnettomuuden! Sanoinhan minä, että sinä olet syytön, sinä rakas, rakas lapseni…!
Jaakko puri huultaan.
— Mitä me nyt enää niistä. Minä olen terveenä kotona…
— Minä menen heti isäsi luo.