— Missä isä on?
— Hän on eilisillasta ollut vuoteen omana.
— Onko isä sairaana?
Jaakko ei ehtinyt odottaa vastausta, sillä tytöt toivat sudenpenikoille lihaa. Niiden nälkä oli pohjaton. Lihankappaleet katosivat hienontamatta kitoihin ja paksut luut rusahtivat hampaissa rikki. Tuotiin koirien kahleet ja sudenpenikoita alettiin kuljettaa. Liha oli antanut niille uutta voimaa, ne purivat kahleitaan, vetivät pään hihnan reiästä, pääsivät irti ja ne oli otettava suurella melulla kiinni. Tytöt riemuitsivat, kuten nuoret ihmiset riemuitsevat painostavien päivien jälkeen, ja talo kaikui naurua, huutoja ja kiljahduksia. Sudet näytettiin koirille ja koirat haukkuivat ja ulvoivat, niskaharjakset pystyssä. Vihdoin vietiin sudet muurattuun komeroon jyväaitan kupeelle, josta kerrottiin käyvän maanalaisen käytävän kirkkoon. Kellari oli miesmuistin ajan ollut virkaheittona ja pysytettiin pystyssä vain tarinoiden tähden, jotka siihen liittyivät. Jaakko ankkuroi omin käsin sudet seinään ja otti avaimen suulta.
Alakartanon tytöt kuulivat aidan taakse iloisen puheensorinan Yläkartanosta ja liukuivat äänettöminä sireenipensaiden varjossa. Jaakko muisti heidät ja päätti huomenna viedä sudet heidän luokseen vieraisiin. Tänä iltana hän tunsi velvollisuudekseen olla äitinsä luona. Hän oli sitä paitsi hyvin uninen. Sisaret kävivät kiinni hänen käsivarteensa ja Anna puhui puhumistaan.
— Me luulimme sinua kuolleeksi. Äiti kulki edestakaisin ja huusi sinun ja Jumalan nimeä. Me panimme jo yllemme valkoiset vaatteet — eihän olisi sopinut olla kirjavissa. Ja kaikki sinun rakastettusi riensivät tänne sinua kysymään… No kutka? Niinkuin et sinä sitä tietäisi! Luonnollisesti Ellida — hän on todella hyvin kaunis ja sopii rouva von Tolliksi. Hänet sinä saat naida, mutta et Zaidaa, postineitiä. Etkä Sigridiä. Hän on meidän serkkumme ja se ei sovi. Kaikki he ottaisivat sinut… Mutta kuule sitten eteenpäin…
Hän yritti ruveta kertomaan Siironmaasta ja Siironmaan tyttärestä, kun he tulivat portaille ja tapasivat äitinsä.
— Isäsi pyytää sinua luokseen, sai Mathilda-rouva vaivoin suustaan.
Jaakko hätkähti. Jotakin vakavaa oli tapahtunut, sen hän tunsi. Äiti tuli, painoi päänsä pojan käsivartta vasten ja nyyhki.
— Älä ota isän sanoja liiaksi sydämellesi, lapsi, sanoi hän. — Tiedät, ettei hän tarkoita kaikkea, mitä hän sanoo…