— Niin, sanoo muuta, emäntä kulta, puheli vanhus värisevällä äänellä. — Minkätähden se onkaan tuotu tänne. Otetaan pois. Tahtooko emäntä, että minä otan sen pois?
Vanhus ei yrittänytkään panna täytäntöön, mitä hänen sanansa sisälsivät. Hän kumartui emännän puoleen ja sitaisi hiuksia hänen otsaltaan. Otsa oli eilisestään käynyt ikään kuin pilvettömämmäksi ja silmät olivat kirkkaat.
— Vappu, sanoi emäntä ja hymähti, — onkos se se vanha Vappu? Missäs sinä olet ollut niin kauan?
Herra Jeesus siunatkoon! pääsi vanhalta vaimolta ja hän istuutui vuoteen laidalle ja otti emännän laihan käden. — Emäntä kulta, emäntä kulta!
Hän ei ilossaan tietänyt, mitä hän olisi tehnyt. Hän rupesi pyyhkimään emännän silmiä, vaikkei emäntä ensinkään itkenyt, ja kysyi, toisiko hän emännälle syötävää. Hänen omat kyyneleensä vuotivat sekä silmistä että sieraimista ja hänen kielellään elivät niin monet raamatunlauseet ja virrenvärssyt, että ne olivat hänet tukahduttamaisillaan.
— Tuo, tuo syötävää, sanoi emäntä. — Reikäleipää vain ja paista hiilillä muikkua. Mutta älä mene ihan vielä. Missä sinä olet ollut näin kauan? Ja missä minä olen? Ja mikä tuo kuva on? Minkä tähden tänne tuodaan tuollaisia kuvia. Ota pois ja pane tuleen. Lastenkin tähden. Missä lapset ovat? Ja missä isäntä on? Olenko minä ollut kipeänä? Kauankin?
Vanha vaimo vastasi emännän kysymyksiin. Hän ei salannut mitään. Ja vähitellen heräsi emännän muisti, ja jokainen elämys, joka kuin siemen kirren alla oli viipynyt kätkössään, rupesi nostamaan päätään ja jokaisen muiston elvyttäminen teki kipeää. Mutta kun emäntä muisti Marjaanan kohtalon, ei hänellä ollut ainoaa kyyneltä silmässä, hän vain liitti kätensä yhteen ja hiki pisaroi hänen otsaltaan.
— Isä, valaise minua, opeta minua tyytymään…
— Tuonko minä nyt syötävää? keskeytti vanhus. — Onkin tuoreita muikkuja, kun oltiin eilen nuotalla.
— Oltiinko eilen nuotalla? Ne eivät sitten olekaan oman järven kaloja…