Yölinnun miehet pitelivät häntä. Vanha vaimo tuli ja otti häntä kädestä. Raivo mies seurasi häntä lauhana ja väsyneenä. Vaimo johdatti hänet luhtaheinään rannalle ja rupesi puhumaan hänelle jumalansanaa. Emäntä ei enää huutanut. Kaksi lasta leikki palaneiden kantojen joukossa. Yölinnun miehet viipyivät hetken. Tuntui siltä kuin Jumala joskus panisi ihmisten hartioille suurempia kuormia kuin he jaksavat kantaa, vaikka vaimo kuului vakuuttelevan isännälle, ettei hän sitä tee.
Siironmaan isäntä ei seonnut, vaikka siitä yleisesti puhuttiin pitäjällä. Yölinnun herra kutsutti hänet pian sairasvuoteensa ääreen, puhui hänen kanssaan kuin ihmisen kanssa, ehdotti muuttoa Juurikk'ojaan, jossa lupasi samat etuudet, mitkä Siironmaassa oli ollut ja tarjoutui itse ottamaan Siironmaan alueen. Emännän vuoksi oli parempi, ettei perhe ruvennut rakentamaan synkälle palopaikalle. Varmaan emäntä paranisi, kun joutuisi toisiin oloihin. Lisäksi lupasi Yölinnun herra hevosia, karjaa, jopa puhdasta rahaakin. Itsetietoinen Siironmaa, joka oli läpikäynyt outoja sielunvaiheita ja ennen kaikkea maistanut köyhyyden häpeän uhkaa, tunsi äkkiä taas pääsevänsä kiinni siedettävään aineelliseen asemaan ja tyytyi tarjottuihin sovintoihin. Yölinnun everstin ystävä Kauniston herra läksi edustamaan ensinmainittua Juurikk'ojan näyttäjäisissä ja palatessa niinsanotulta metsästyslinnalta, jonka eversti luovutti asuinrakennukseksi Siironmaan väelle, vei Kauniston herra talonpojan herrojen puolelle Bellevuen hotelliin sillankorvassa. Se oli kaiken sovituksen huippu: talonpoikainen isäntä Kauniston herran kanssa Bellevuen herrassalissa, ja kellarimestari Svanberg, krouvin Kerstinin veli, valkoisissa paidoissaan, kakkulat nenän selässä palvelemassa heitä! Kauniston herra sopi everstin puolesta Siironmaan kanssa kaikista asioista. Siironmaa ei enää ajatellutkaan oikeudenkäyntiä. Eihän hänen tyttäreensä sillä olisi tullut henkeä eikä emäntä parantunut, vaikka oikeus olisi istunut kuinkakin monta kertaa. Ja olihan kartanon herrasväkikin saanut palkkansa — vaikka olisi nuori herra lopettanut päivänsä. Isäntä nauroi jo tuttavallisesti, kun lihava ruotsinmaalainen kellarimestari veti pitkiä korkkeja pullojen kauloista. Hyvissä aineissa on pitkät korkit — sen tiesi isäntä. Ja mitä ei ikinä mikään oikeus olisi saanut aikaan, sen sai seurustelu Bellevuessä: täydellisen mielensovinnon.
* * * * *
Perhe muutti Juurikk'ojaan ja asui »metsästyslinnassa». Karjalle saatiin suojaa läheisestä torpasta, jonka maita isännän keväällä piti ruveta viljelemään. Emäntä oli nostamalla nostettu rattaille syntymäkotinsa rannassa ja perille tullessa hänet kannettiin vuoteeseen. Hän ei päässyt kävelemään. Hän ei muutenkaan ollut selvillä siitä, mitä hänelle tehtiin. Vanha vaimo asui rukkeineen emännän kanssa ja hoiti häntä. Heillä oli kaksikerroksisen rakennuksen kaunein huone, josta näkyi Yöjärvi syksyn kuulaassa kirkkaudessa. He tosin eivät sitä katsoneet. Eivät he myöskään nähneet, mitä esittivät kuvat seinillä, eivätkä he tietäneet, että Jaakko-herran oli ollut tapana asua tässä huoneessa, kun hän metsästeli Juurikk'ojan mailla.
Vanha vaimo istui ja kehräsi. Emäntä makasi poissaolevana ja apeana. Tuon tuostakin silmäili vanhus työnsä äärestä sairasta, nousi ja kostutti lusikalla hänen suutaan tai pyyhki hänen huuliaan. Tuon tuostakin hän kävi kohentamassa tulta, joka lakkaamatta paloi uunissa. Hän puheli itsekseen, kysyi asioita ja vastasi itse kysymyksiinsä, toisteli sitten tuttuja raamatunlauseita ja veisasi vaihteen vuoksi virsiä. Hänellä ei ollut ensinkään ääntä ja hän väsyi pian. Kehräämään ei hän väsynyt. Emännän silmät harhasivat pitkin seinäpintoja, pysähtyen kuviin. Hän nukkui, hän söi ja puheli sekavia asioita. Hänen lapsensa ikävöivät hänen tykönsä, mutta heitä täytyi pysytellä poissa, koskei sairas tuntenut heitä, vaan kävi levottomaksi, kun he olivat huoneessa. Joskus he pääsivät karkaamaan sisään, kädet täynnä puoloja, joita olivat poimineet, tai kuusen- ja petäjänkäpyjä, jotka olivat heidän lehmiään. Vanha vaimo nousi silloin rukkinsa äärestä ja heristeli heidät menemään, mutta kun hän palasi rauhoittamaan sairastaan, olivat kyyneleet hänen silmissään. Tämä elämä oli yhtä kaikki surkeaa! Lapset turvautuivat piika Riikkaan, jolle isäntä oli uskonut avaimet ja joka toimi talossa kuin emäntä ainakin. Joskus liukuivat lapset hiljaa äitinsä huoneeseen ja saivat olla, kun lupasivat, etteivät pidä ääntä. He katsahtivat ihmetellen ja pelästyneinä äitiin, joka päivä päivältä vieraantui heistä, kuiskuttelivat hetken rukin ääressä, kertoen leikeistään ja kerjäten vanhukselta satuja, ja asettuivat sitten ikkunaan, joka oli niin matalalla, että he ulottuivat näkemään ulos. Kalliolla rakennuksen juurella olivat puut keltaiset ja punaiset ja keltaisina ja punaisina olivat rannat ja saaret, mutta järvi siinsi ja hymyili kuin hyvä silmä — äidin silmät olivat olleet sen väriset, silloin, ennen, kotona. Yhtäkkiä unohtivat lapset, että piti olla hiljaa, ja tyttö saattoi huudahtaa:
— Me asumme Siironmaassa nyt ja Johanna on emäntä ja Malakia on isäntä ja me…
Äiti pelästyi, vanhus nousi rukiltaan ja lasten täytyi lähteä.
* * * * *
Silloin oli jo lumi maassa, kun eräänä aamuna sairas kutsui vanhaa vaimoa nimeltä ja selvästi tunsi hänet. Vanhus tuli niin iloiseksi, että Jumalaa kiittäen lähestyi vuodetta.
— Minkätähden tuollainen kuva on tuotu tänne? kysyi emäntä, tuijottaen seinään ja hänen silmänsä olivat viisaat kuin ennenaikaan.