— Menkää nyt kotiin rauhoittumaan…
Nauru, joka läksi isännän suusta, rämisi Yölinnun pihamaalla.
— Missä minun kotini on, että minä sinne menisin — sano se, sinä susi ja ryöväri…
Pehtori kävi lujalla kädellä nyrkkiin, joka vapisi hänen leukansa alla.
— Yölinnulle minulla on asiaa! huusi Siironmaan isäntä. — Tuokaa tänne se punatukkainen koira, joka…
Karkeat sanat räiskyivät pitkin rakennusten seiniä, ikään kuin niihin olisi paiskattu likaa. Oli vaikea saada isäntää poistumaan, sillä talon miesvoimat oli lähetetty eri tahoille etsimään Jaakko-herraa. Rukiillakin oli sinä päivänä miltei pelkästään naisväkeä. Pehtorin täytyi kiireistään huolimatta lähteä saattamaan pois isäntää. Hänet pantiin köysiin kuin vanki, mutta häntä ei voitu estää huutamasta ja hän huusi yliluonnollisin voimin rattaiden ajaessa kirkonkylän läpi. Kauheata puhetta se oli Yölinnusta. Pehtori oli uhannut isäntää, luvaten haastaa hänet oikeuteen kotirauhan rikkomisesta ja kunnianloukkauksesta. Kun he kuitenkin ajoivat siitä, missä jokin päivä sitten oli ollut eläviä puita ja missä nyt oli savuavia kantoja, ja kun he tulivat rantaan, missä äsken hyvinvoipa, nyt koditon perhe majaili, kävi kartanon miestenkin surku.
— Marjaana, Marjaana! kuului ladosta järven rannalta.
Ja ääni oli kuin voitelemattoman koneen, jota lakkaamatta käytetään.
Kun isäntä sen kuuli, riuhtaisi hän poikki köytensä, karkasi alas rattailta ja tahtoi syöstä latoon.
— Minä tapan emännän, jos hän vielä panee noin. Jumal'avita tapankin…