— Mitäs sillä on väliä! huusi hän, — mukavampaahan se vain olisi, että tulisi pitämään huushollia! Kyllä minun puolestani saa tulla vaikkapa jo nostamaan tuota pataa tuosta tulelta. Ei se niinkään hauskaa ole pitää rakennusmiehiä ruuassa ja pestä niiden pyykkiä. Ja vielä sairas passattavana, jonka mieliteoiksi täytyy keittää ja paistaa mitä käsketään, oli kuinka kiire tahansa. Kyllä minun puolestani saavat parantua. Tulkoonkin vain nostamaan vellipadan tulelta… Minä jätän sen siihen, kiehukoon maahan, jollei korjaa…

Piika itki. Vappu palasi suuttumustaan niellen emännän luo ja heti hänen perässään tuli Riikka.

— Kas kun en minä tunnekaan, sanoi emäntä. — Tämä ei olekaan meidän entisiä piikoja. Onko tuvassa mitä tapahtunut, kun tämä itkee?

Riikka ei vastannut, kävi vain kovakouraisesti emännän käsivarteen ja vanhuksen puhellessa lapsista ja siitä, kuinka he nyt tulevat iloisiksi, ja kalasta, jota hän menee paistamaan, auttoivat he emännän vuoteesta. Hänen jalkansa ei tuntenut maata. Hän oli kuitenkin niin köykäinen, että he kantamalla jaksoivat viedä hänet ikkunaan.

— Lunta, sanoi hän. — Ja järvi jo jäässä. Joko sitä ajetaan?

Häntä alkoi värisyttää. Vanha vaimo rupesi taasen puhelemaan lempeään, holhoavaan tapaansa. Nuori nainen tiuski ja päästi vihaisesti sairaan käsistään. Emäntä painoi kasvot korvallista vastaan ja itki. Hän tunsi avuttomuutensa ja hän tunsi menettäneensä kotinsa. Lisäksi häntä ahdisti outo aavistus: olisiko ollut parempi, että hän olisi kuollut eikä tullutkaan terveeksi. Kaikki eivät iloinneet hänen paranemisestaan.

Onnen hetki oli yhtä kaikki se, jolloin lapset tulivat hänen vuoteensa ääreen. He olisivat paikalla tahtoneet viedä häntä katsomaan navettojaan, joita he paraikaa puhdistivat lumesta, ja kun ei äiti voinut seurata heitä, toivat he leikkikalujaan hänen huoneeseensa.

Emäntä oli moneen kertaan kysynyt isäntää, ennen kuin hän tuli. Hän oli ollut »Vamperilla» tapaamassa Yölinnun everstiä ja palasi hyvällä tuulella. Tosin eversti oli moittinut liiallisesta rahantuhlauksesta, mutta pitkäkorkkiset olivat taasen sovittaneet herran ja talonpojan välit ja kellarimestari, jota Juurikk'oja sanoi »Vamperiksi», oli lainannut uudelle ystävälleen kirjan, josta isännän sopi oppia ruotsia. Varmaan hän sitä oppisi, koska hänellä oli hyvä halu. Kirja oli pitkulainen kuin katkismus ja povitaskussaan toi isäntä sen kotiin.

Metsästyslinnan pihamaalla odotti piika Riikka pyhävaatteissaan, kädessä punakukallinen puuvakka.

— Mihinkäs nyt mennään? sanoi isäntä.