Piika pyyhki silmiään ja sieraimiaan harmaan villaliinan nurkkiin ja selitti, ettei häntä kai enää tarvita talossa, koska emäntä tulee terveeksi.
Isäntä tuli alas rattailta ja puhutteli häntä matalalla äänellä. Mitä joutavia hän nyt siinä — kuka emännän olisi parantanut. Herratkin olivat sanoneet, että hän oli parantumaton. Kun piika kuitenkin pysyi väitteissään eikä suostunut palaamaan takaisin, sitoi isäntä hevosen aitaan ja läksi juoksujalan sisään. Lakki päässä hän tuli suoraan sairaan huoneeseen ja tapasi lapset iloisesti puhelemassa äitinsä ympärillä ja emännän saman muotoisena, jollainen hän oli ollut terveytensä päivinä. Emäntä luuli isännän niin ilostuneen, että hän riensi häntä katsomaan näin suinpäin. Emäntä hymyili ja oli lausumaisillaan jotakin, kun huomasi isännän tuijottavan häneen kuin valekuolleeseen, joka laudaltaan on noussut istumaan.
— Minä taidan tästä parantua, sanoi emäntä.
— Vai luulet sinä… että paranet.
— En minä vielä pääse käymään.
— Vai et vielä pääse käymään… Vai et vielä…
— Mitä sinä puhut…?
— Mitäs minä sitten.
Isäntä meni takaisin pihamaalle, missä piika yhä seisoi selin taloon.
— Et sinä mihinkään mene, sanoi hän. — Ei emäntä pääse kävelemäänkään.
Ja voi vielä seotakin.