Ei voinut tietää itkikö äiti vai nauroi. Tytär yritti jättää huoneen.
Silloin karkasi äiti oven eteen ja huusi kuin hullu.
Hetken perästä ei huoneesta kuulunut muuta kuin askelten töminää, lyöntejä ja hätähuutoja.
BELLEVUE
Seitsemän pitäjän lääni oli kuohuksissa Jaakko von Tollin teon johdosta. Vanhat hyvät välit ihmisten kesken menivät rikki hänestä väitellessä. Hänellä oli näet puolustajia, vaikka hänen tekonsa oli niin musta. Syntyi suorastaan puolueita, kun hänestä riideltiin. Jaakko-herran puolustajat syytivät syyn hänen vanhempiensa ja huonon kasvatuksensa laskuun, ja Jaakon sisarten maine naitavina nuorina tyttöinä suorastaan kärsi.
Sellaisetkin ystävykset kuin Kauniston patruuna ja Yölinnun eversti, joutuivat riitaan. Ellidalla oli käynyt suuria sulhasia ja Ellida oli antanut rukkaset: hän rakasti Jaakkoa ja odotti häntä. Silloin lauloi isä tyttärelleen ilmoille, kuka Jaakko oli. Se ei auttanut. Silloin läksi isä Yölintuun, esitti everstille asian ja kehoitti vanhempia päästämään tytön lupauksesta, jota ei hän koskaan sanoin ollut Jaakolle antanut, koskei Jaakko milloinkaan ollut sitä pyytänyt. Ellida oli vain sydämellään ja silmillään vannonut Jaakolle rakkautta, ja sellaiset valat menivät tietenkin rikki samana hetkenä, jolloin mies häpeällisten tekojensa vuoksi häpeällisesti pakeni. Keskustelu vanhojen ystävysten välillä päättyi siten, että Yölinnun eversti käski Kauniston herraa poistumaan talosta.
Sellaista ei Kauniston patruunalle vielä ikinä ollut tapahtunut. Mutta sellaisia kirousten panoksia, jollaisia Kauniston herra tilaisuudessa päästi ilmoille, ei liioin Yölinnussa milloinkaan liene laukaistu.
Kauniston herran viha lauhtui kuitenkin nopeasti, ja hän olisi ollut valmis taasen seurustelemaan Yölinnussa ikään kuin ei mitään olisi tapahtunut, mutta eversti ei unohtanut yhtä pian. Niin alkoi Kanniston herra takanapäin — ja edessäpäinhän ei hänellä enää ollut tilaisuutta puhua, koska kaikki kanssakäyminen oli lakkautettu ja tielläkin vastaan sattuessa herrat astuivat toistensa ohitse vieraampina kuin ventovieraat — niin alkoi Kauniston herra takanapäin hammastella ja naureskella entistä ystäväänsä, ja eräänä päivänä hän sai ovelan päähänpiston.
Hän ajoi herrojen kapakkaan sillankorvassa, Bellevuehyn, ja hän oli niin mielissään, että hän naureskeli itsekseen laskettaessaan Yölinnun kartanon ohitse.
— No, Svanberg, sanoi hän, ja hänen oli vaikea pysyä vakavana, — voitteko illaksi valmistaa hyvät kemut — piru vie, tiedättehän te, kellarimestari, kuinka minä ne tahdon: voileipäpöydässä kaalipiirakkaa, mateenmätiä, piru vie, olenko minä mikä keittäjätär, että minä ne kaikki tietäisin — kyllähän Svanberg tietää! Sitten kalaa — nythän mateet menevät ansaan kuin jos piru itse niitä sinne seipäällä ajaisi. Ja antakaa teurastaa vasikka tai lammas ja laittakaa paistia ja kyljyksiä ja piru ties mitä niistä voi laittaa. Mutta niin, ettei kukaan saa sanoa — minä tarkoitan, ettei kukaan pääse sanomaan, ettei saanut kupuaan täyteen. Svanberg ymmärtää. Ja sitten tietysti parhaat »Ukot» kellarista esiin!
Kauniston herra näpäytteli sormiaan ja hänen kasvojensa oli mahdoton enää teeskennellä, kun hän ajatteli »Ukkoja» Bellevuen kellarissa. Hänen kasvonsa hymyilivät ja loistivat. Svanbergin varaston ei olisi tarvinnut hävetä minkään ruhtinaallisen viinikellarin rinnalla. Herrat olivat alun pitäen päättäneet, kun Bellevuen rakensivat, että velkoja kellarimestarille on pidettävä kunniavelkoina, ja Svanberg olikin saanut omansa, vaikka kartanoista monesti täytyi myydä paras lehmä Bellevuessä vietetyn illan vuoksi. Erikoisasema, mihin herrat itse olivat asettaneet ruotsinmaalaisen kellarimestarin saamamiehenä, teki, että Svanberg aina oli valmis ja palvelunhaluinen.