— Laitetaan lista, keksi kellarimestari innostuneena ja meni hakemaan paperia.
Ja hänen päässään oli jo selvillä, että varmaan naapurin vasikka kuitenkin jo kelpaa. Tällaisessa tilaisuudessa täytyy olla vasikkaa. Jaakko-herra sitä paitsi oli elonsa päivinä enemmän pitänyt vasikasta kuin lampaasta. Oikeastaan olisi pitänyt olla hirveä. Jos ajoissa olisi tietänyt tämäntapaisen juhlan olevan tulossa, niin olisi hankkinut hirveä vaikkapa pilvistä.
Kauniston herra kirjoitti muistopatsaslistaan tarvittavan selityksen ja kellarimestari merkitsi siihen kaikkein ensinnä kaksisataa markkaa. Kauniston herra puri huulensa kokoon, ettei näyttäisi iloisuuttaan.
Illalla saapuivat kutsutut puettuina valkoisiin paidanedustoihin ja frakkeihin. Heitä oli kutsun ohella kehoitettu saapumaan juhlapuvuissa ja he tulivat Bellevuehyn ylen uteliaina. Kauniston herran jäykkä hahmo oli omiaan lisäämään uteliaisuutta, hän kun muuten aina nauroi ja kiroili. Juhlapöytä oli sekin omiaan herättämään hämmästystä: vadit olivat koristetut valkeilla paperileikkauksilla ja »Ukkojen», so. pullojen kauloissa oli mustat nauharuusut.
Kun oli istuuduttu pöytään — kruununvouti toisessa päässä, Kauniston herra toisessa, oikealla puolellaan rovasti — niin esitti Kauniston herra yhdessäolon tarkoituksen. Se oli muistojuhla ystävävainajan kunniaksi, iloisen ystävän, joka nuoruutensa kukoistuksessa, liian varhain oli paennut heidän piiristään ja joka nyt oman käden kautta oli poistunut elämästä.
Uutinen herätti tavattoman hämmästyksen. Kruununvouti nyökäytti äänetönnä päätään ikään kuin sanoakseen! arvasinhan minä! Nimismies vaihtoi katseita hänen kanssaan ja oli täydelleen samaa mieltä, hänen poikansa, Hongankolistaja, tuijotti puhujaan ikään kuin hän olisi kuullut julistettavan omaa kuolemaansa, rovasti pani kätensä ristiin ja näytti ääntelevän rukousta, Ottokar-herra katseli isäänsä epäluuloisena ja vastaansanomisen haluisena, Kaskisten herra silmäili juhlaisäntään ikään kuin hän ei olisi ymmärtänyt hänen puhettaan ja Palkolan herra rupesi uteliaana tekemään kysymyksiä. Hänen äänensä ei kuitenkaan pian kuulunut missään, sillä Filip von Toll nosti melun.
— Jaakko kuollut, surmannut itsensä — valehtelet! Ei Jaakko kuole. Ei Jaakko pelkää vaaroja, eivätkä vaarat pysty häneen! Ei Jaakko läkähdy ylellisyyteen eikä hän kuole nälkään. Jaakko osaa asettaa suun säkkiä myöten, sellainen on Jaakko. Tule, sinä vanha roisto, sanomaan minulle, että Jaakko on kuollut! Mene hiiteen uskottelemaan, että Jaakko on kuollut — ei hänen vanhalle sedälleen.
— Yölinnussa ei tiedetty tästä mitään! huudahti Ottokar Ehne kiivaasti.
— Poikkesin juuri siellä… Mathilda-rouva ei tietänyt mistään.
— Saavat tietää, saavat tietää, sanoi Kauniston herra tyyneydellä, joka hämmästytti hänen vieraansa. — Sinulla, Ottokar, ei enää ole mitään tekemistä Yölinnussa, muista se.
Mistä tulikaan Kauniston herraan tämä tyyneys? Kuolinsanoma sen nähtävästi antoi. Ja hänen puhetapansakin oli kaunista kuin papin. Äkkiä purskahti nuori Ottokar af Ehne itkuun, nousi pöydästä ja meni ulos. Nyt alkoi Alakartanon herrakin uskoa asiaa todeksi. Hän huusi ja huitoi käsillään.