— Hän oli ainoa ihminen maailmassa, ainoa todellinen ihminen… jonka kanssa saattoi olla… jolla oli sydän. Mutta jos sinä… sinä senkin… proprietääri valehtelet, niin… niin sinun käy pahasti! Sen saat uskoa. Minä Flip von Toll omassa persoonassani panen ruutia Kauniston nurkan alle… ja… ja… Hän oli ainoa ihminen, sanon minä…
Vähitellen saatiin seura rauhoittumaan, niin että taasen voitiin asettua pöytään, ja nyt esitti Kauniston herra muistopatsasasian. Se vastaanotettiin innostuksella. Mielenliikutus, jonka odottamaton sanoma oli tuottanut, löysi muistopatsaan kautta ikään kuin ulospääsyn, ja jokainen kyseli vain listaa saadakseen merkitä osansa. Kellarimestari Svanberg toi juhlallisena sisään paperin, hänen sisarensa, puettuna mustaan, päässä valkea pitsimyssy, täytti lasit vanhimmalla »Ukolla», ja niin kierteli lista. Kellarimestarin merkitsemä rahaerä jonkin verran oudostutti herroja suuruudellaan, heistä tuntui halventavalta panna muistopatsaaseen vähemmän kuin hän, mutta useimmat kestivät nöyryytyksen ajatellen, että Svanberg saikin panna, hän oli kyllä rikastunut heidän kaikkien kustannuksella.
— No, ei ainakaan Filip von Toll ole huonompi kuin kellarimestari Svanberg! huusi Filip-herra, kun lista kiertoretkellään tuli hänen luokseen.
Kaikki tiesivät, ettei Alakartanon Lippi ikinä maksaisi merkitsemäänsä erää ja hymähtelivät itsekseen. Yleiseksi hämmästykseksi veti Lippi lompakon taskustaan ja löi setelit pöytään. Muutkin huomasivat viisaaksi heti luovuttaa rahat, mikäli niitä sattui olemaan varattuna mukaan, ja Kauniston herra valittiin kassanhoitajaksi. Hän laski juhlallisesti kaikkien kuullen setelipinkan. Summa likenteli tuhatta markkaa! Keskusteltiin muistopatsaan paikasta. Toiset ehdottivat terassia Bellevuen luona, toiset Yölinnun puutarhaa. Alakartanon herra väitti, että vapaassa metsässä pitää muistopatsaan seisoa, siellä missä pyssynpauke vinkuu sen ympärillä ja hirvet voivat käydä sitä nuuskiskelemassa. Kun Kauniston herran piti panna setelipinkka taskuunsa, kävi hänen poikansa kiinni hänen ranteeseensa.
— Pappa antaisi minun säilyttää rahat, sanoi Ottokar.
— Mitä pirua sinä tarkoitat, poika? vastasi isä ja tuijotti poikaansa.
Hän oli jo juonut ja hänen silmänsä verestivät.
— Pappa saa ne jo huomenna. Minä vain sentähden, että… jos on epämukavaa näin seurassa… kun on juhlat.
— Kyllä minä sinut, nallikka, arvaan. Sinä pelkäät, että isäsi… hävittää rahat, ehkäpä varastaa ne. Piru vie, tämä on liikaa…
Kauniston herra saatiin rauhoittumaan. Hän pisti rahat taskuunsa ja krouvin Kerstin tuli pyyhkimään kastiketta, jota oli pudonnut hänen kuluneen hännystakkansa käänteille. Palvelustyttö oli ollut kömpelö tarjotessaan paistia — tiesihän nämä kömpelöt suomalaiset piiat, ja Kerstinin liverrellessä ja laverrellessa lauhtui patruuna af Ehne. Kun Kerstin oli poistunut, huomasi herra äkkiä, että hänen rinnallaan äsken oli ollut mukava, pyöreä ihminen, ja käski kellarimestarin toimittaa hänet takaisin. Kerstin ei olisi ehtinyt kokonaan heittää keittiötä, mutta Kauniston herra tahtoi kuin tahtoikin häntä pöytään ja hän tuli.