Keskellä juhlaa kuului äkkiä kova koputus oveen. Herrat hätkähtivät ikään kuin se olisi ollut muistutus siitä maailmasta, jonne Jaakko oli mennyt. Mutta se olikin vain Juurikk'oja, entinen Siironmaa, joka tahtoi tulla seuraan. Hän oli humalassa ja lateli ikkunan takana koko ruotsalaisen sanavarastonsa. Svanberg selitti hänelle, ettei hänen humalaisena sopinut tulla herrojen seuraan, Kauniston herra lähetti hänelle puolillaan olevan »Ukon» surunauhoineen päivineen, ja isäntä kiljahti niin iloisesti ikkunan alla, että herrat salissa rämähtivät nauramaan.
Laulettiin. Kukaan ei enää muistanut Jaakkoa. Filip-herra huusi joskus haikeasti Jaakon nimeä, ikään kuin tämä olisi ollut siinä keväisessä yössä, joka valkeni yli joen ja petäjikön. Mutta hän lausui nimen ilman sisältöä, siksi vain, että hän illan kuluessa oli tottunut sitä lausumaan. Kerstin valmisti väsyneille herroille tiloja sohville ja permannolle. Hän kävi taputtelemassa heitä vuoronperään ja antoi heille hoidon, minkä he tarvitsivat. Lippi ja Kauniston herra voittivat sitkeydessä kaikki muut. Kauan he tanssivat ja lauloivat, vuoroin suuttuen ja sopien. Äkkiä nousi Lippi pöydälle, keskelle surupukuisten »Ukkojen» joukkoa ja rupesi pitämään puhetta.
— Hän oli mies, ainoa mies seitsemässä pitäjässä — mitä te muut olette hänen rinnallaan! Ainoastaan hirvet vetävät vertoja hänelle. Hänen pitää saada seisoa hirvien keskellä… hirvien kunniavahti aina ympärillään… Pronssinen Yölintu… Juvelan kattilan partaalla… keskellä mustia kantoja Siironmaan sydänmaalla… Ainoa mies!
Lipiltä loppui ääni ja hän rupesi itkemään. Hän yritti alas pöydältä. Krouvin Kerstin tuli häntä auttamaan. Hän veti perässään pöytäliinan ja pulloja ja tuli nelinryömin permannolle. Aurinko nousi.
Hetkisen perästä seisoivat Lippi ja Kauniston herra kaulatusten Bellevuen portailla ja tuijottivat metsään, joka kirpeän punertavana erottautui taivaanrannan loistosta.
— Mistä sinä sait tietää, että minun rakas Jaakkoni on kuollut? kangersi Alakartanon herra.
— Mistä minä sen olisin saanut tietää, kangersi Kauniston herra takaisin. — En mistään, piru vie. Omasta päästäni.
— Mitä?
— Ei mitään, piru vie.
— Eikö Jaakko sitten saakaan muistopatsasta?