— Mitäs hän muistopatsaalla, kun hän elää. Emmekö ole juoneet hänen kunniakseen!
Lippi paljasti kaljun päänsä, jonka niskassa törrötti seppel harmahtavaa punatukkaa. Kyyneleet valuivat alas hänen poskiaan. Hän oli pakahtua hartauteensa.
— Jaakko elää, minun Jaakkoni, minun Jaakkoni! Kerstin… Kerstin, pois surunauhat Ukkojen kauloista. Jaakko elää!
Hän hoippui saliin, lyyhistyi lattialle keskelle auringonpaistetta ja rupesi tyhjien pullojen ympäriltä hypistelemään irti mustia nauharuusuja.
PUNATUKKAISET
Kun eversti ja everstinna von Toll olivat tulleet terveiksi, läksivät he kuomireellä ja kahdella hevosella, Pekka ajamassa, vierailulle naapuripitäjiin. Paluumatkalla yllätti heidät lumituisku.
Suurissa turkeissaan istuivat he ääneti puolipimeässä kuomissa. Kuomipeite oli laskettu alas ja tuisku ajoi pienet lasiaukot heidän silmiensä kohdalla lakkaamatta täyteen lunta. Hevoset vetivät yhä raskaammin. Everstinna ja eversti istuivat ääneti. Aviopuolisoilla oli viime aikoina ollut yhä vähemmän puhuttavaa toisilleen. Eversti oli tullut sairaaksi ja äreäksi, everstinna laihtunut ja saanut ajatuksia. Joka päivä toi mukanaan uusia ja kuitenkin aina samoja. Ne koskivat kaikki hänen ainoaa poikaansa, josta ei hän tietänyt mitään — jollei ottanut lukuun sairaan vaimon ilmestyksiä. Tälläkin matkalla oli tullut ajatuksia.
Everstinna oli ensi kerran eläissään pannut merkille, miten paljon punatukkaisia lapsia pitäjissä näillä seuduin oli. Eikä yksin lapsia, vaan nuortenkin joukossa oli punatukkaisia. Milloin oli hän nähnyt punatukkaisen tytön jonkin torpan kaivolla, milloin oli nuori mies, ajaessaan halkokuormaa, paljastanut pään, joka oli punatukkainen. Milloin oli jonkin asumuksen ovesta juossut lapsi, ohuissa risaisissa pukimissaan, kasvot oudon tuttuina ja hiukset samoin. Everstinna ei enää itkenyt niin helposti kuin ennen. Hänen sydämessään asui vakituinen kalvava suru. Kun he tulivat suuriin kartanoihin, hymyili hän ja eversti nauroi. Yleisessä keskustelussa tekivät he toisilleen kysymyksiä ja antoivat toisilleen vastauksia. Heidän välinsä oli silloin luonteva ja ystävällinen. Mutta niin pian kuin vierashuoneen ovet olivat suljetut ja vuoteet silkkipeitteineen, pitsilakanoineen heitä odottivat, kuolivat sanat heidän huuliltaan.
Kotimatkalla tapasi heidät, kuten sanottu, lumituisku. Kun he ensi kertaa juottivat hevosia peninkulman päässä kirkonkylästä, oli kuomipeite ylhäällä ja jo silloin vinkui ja vonkui reen ympärillä. Kuivana kuin lentohiekka tuli valkoinen nöyhtä pitkin kylän peltoja, hiljensi vauhtia aitojen kohdalla, pääsi yli lumiharjan, joka oli muodostunut aidanseipäiden väliin, ja kiersi pyörteissä aukeilla. Alaston koivumetsä ryski ja huojui. Reen jäljet tiellä, jota ei aurattu, menivät menemistään umpeen. Kiiltäviksi hioutuneet vaot paljastuivat hetkeksi ja vierivät samassa täyteen kuivaa lunta.
— Luuletko, että jää tulee olemaan kovin tukossa? sanoi eversti Pekalle hevosten juodessa.