Äänettömyyden perästä, joka oli hänelle ominainen, vastasi Pekka:
— Tohtii kyllä olla tukossa.
— Jos ajettaisiin maata myöten, ehdotti Mathilda-rouva.
Mutta molemmat miehet vastustivat maatietä, koska yleinen talvitie kulki järven selkää, oikaisten runsaan puolen peninkulman.
— Saaressahan taas annetaan hevosille leipää, sanoi Mathilda-rouva.
— Leipä on jäljellä kummallekin, vastasi Pekka.
Hän tarjosi hevosille lisää vettä, ja kun eivät ne huolineet, laski hän kipon pyöreäksi jäätyneelle kaivonkannelle, käänsi hevoset tielle, puhdisti sormillaan kuomipeitteen pienet lasiaukot ja laski peitteen alas. Tielle päästyä nousi hän kuskipukille ja käänsi yli peltojen jäälle. Rantaan oli ehtinyt kasaantua korkea nietos, jonka poikki hevoset kahlasivat polvia myöten lumessa. Kahden puolen seisoivat rannat yksinäisinä ja kuolleina ja edessä kävi viittatie, joka hukkui lumilakeuden kaukaisuuksiin. Reenjalasten jälkiä ei enää paljon erottanut. Tie kohosi vallina lumitasangosta. Viittapuut nousivat kallellaan lumesta ja narisivat myrskyssä. Valkea nöyhtä tuli tuhansin siivin tuulen alta, ikään kuin liikkeellä olisi ollut pakenevia joutsenia. Kun Yölinnun rouva nosti kuomipeitettä, näki hän vetohihnan, hevosen pitkät häntäjouhet, joita tuuli kuljetti sivullepäin, sihisevän lumenjuoksun pitkin valkoista lakeutta ja viittapuut, jotka säännöllisesti palasivat pienen matkan päässä. Hevoset vetivät yhä raskaammin.
Mathilda-rouva muisti, miten pitkältä tie yli järvenselän oli tuntunut, kun hän ensi kertaa teki tämän matkan, viisikolmatta vuotta sitten. Ja kuitenkin olisi hän silloin suonut sen vielä kestävän.
Hän ei silloin ollut tietänyt mitään surusta. Hänellä ei ollut aavistusta siitä, että pitäjällä voisi olla punatukkaisia lapsia. Hän ei kaikkina näinä vuosina ollut heitä huomannut. Miten hän oli ollutkin niin sokea? Hän muisti hämärästi, että niitä joskus oli ollut kirkonkylässä ja että ne olivat hävinneet. Hän ei ollut kysynyt, minne ne raukat olivat joutuneet ja kuka ne oli toimittanut pois. Hän oli elänyt onnessa. Vasta onnettomuus oli avannut hänen silmänsä.
— Älä availe peitettä, sanoi eversti. — Tiedäthän, että minulla on särkyä.