Mathilda-rouva pyysi anteeksi ja koetti korjailla vällyjä miehensä ympärille. Hän muisti, miten ensimmäisinä aikoina eversti oli tahtonut, että kuomipeite olisi ylhäällä, jotta hän saisi näyttää nuorelle vaimolleen seutuja. Siitä oli kauan.
He tulivat saaren rantaan ja kuomireki kallistui pahasti, kun ajettiin nietosten halki. Tie kulki ahtaana pajupensaiden läpi, jotka raapivat kuomin syrjiä. Kevät oli vielä kaukana, pajuissa ei näkynyt mitään elonmerkkejä. Pienellä aukealla, missä oli heinäsuova, astui Pekka alas, otti laatikosta istuimensa alta kaksi leipää ja antoi ne hevosille. Se oli tullut tavaksi. Hevoset seisahtuivat itsestään tällä saarella ja tällä aukealla.
Järvenselkä saaren toisella puolen oli niin lumen vallassa, että täytyi ajaa suurin osa matkaa käyden, ja kun mäentöyryn alla rannassa piti noustaman maihin, oli vastassa sellainen nietos, että hevoset upposivat kuin järveen. Oikeanpuoleinen hevonen huppuroi lumessa, ikään kuin hukkumaisillaan. Kun Pekka pääsi apuun, oli ehtinyt tulla vahinko. Eversti riuhtaisi auki kuomipeitteen ja torui. Pekka sai kuulla, että hän oli torkkunut, kuten aina, ettei hän ikinä oppisi mitään eikä kelpaisi mihinkään.
— Siinä oli oja, sanoi Pekka. — Kun eivät ole panneet viittoja. Tie on muina talvina käynyt ylempää.
Syytä sinä viittoja ja ojia. Sinä nukuit tietysti, niinkuin sinä aina teet. Koko tämä suomalainen kansa nukkuu. Laita vain, että päästään kulkuun.
— Aisa on poikki.
— Aisa on poikki! karjaisi eversti. — Sinä tarkoitat tietysti, että meidän pitää yöpyä tuohon tölliin tuossa!
Eversti kirosi. Pekka riisui hevosen siltä puolen, mistä aisa oli vikaantunut, ja kopeloi taskujaan. Niissä oli aina varasto nuoraa, nauloja ja muita tarpeita. Hän ei kuitenkaan tällä kertaa tullut niillä toimeen. Everstin suuttumus ei parantanut asiaa. Täytyi lähteä noutamaan torpasta apua. Everstinna olisi mieluimmin jäänyt kuomiin istumaan korjaustoimituksen ajaksi. Hän pelkäsi jalkojensa kastuvan. Mutta kun eversti kehoitti häntä menemään torppaan, jossa joka tapauksessa olisi lämmin, totteli hän, nousi vaivalloisesti peittojen sisästä ja astui lumeen. Aukealla pellolla ei ollutkaan paha kävellä, tuisku oli nuollut kentän puhtaaksi. Yölinnun armo asteli raskaissa turkiksissaan, kädet suuressa puuhkassa, köyhän torpan peltoa, jonka tantereelta kohosi pari tunkiota. Lumimyrsky tuntui olevan tyyntymässä. Saattoi jo erottaa taivaanrannat. Ilman puhtaus oli niin tuntuva, että olisi saattanut ajatella joidenkin ihmeellisten lumikukkain puhjenneen hankiin tuoksumaan. Viimeiset tuulispäät tulivat rajuina ja yksitellen, ikään kuin suorittaakseen viimeisen silittelyn lumiharjanteilla, jotka tuisku oli muovaillut päivän aikana. Yölinnun armo pysähtyi nietoksen eteen harmaan asumuksen seinävierellä ja päätti siinä astellen odottaa rikkoutuneen aisan korjausta. Rakennus oli nostettu neljän kiven varaan. Sen alta näkyi rattaiden kori, vanha luudantynkä ja homeenkarvainen kenkä.
Ikkunasta oli pian huomattu, että jotakin tavatonta oli tekeillä. Pää toisensa perästä tunkeutui pienen ruudun eteen katselemaan naista hangessa, jonka turkinpäällys välähteli silkiltä. Vihdoin tuli keski-ikäinen nainen ulos ja aukaisi puulapiolla tien lumeen. Yölinnun rouva ymmärsi, että hän pyysi häntä lämpimään odottamaan. Hänen jalkojaan oli ruvennut palelemaan ja hän meni.
Ovessa tuli vastaan nuori tyttö, köyttäen liinaa leukansa alle ja mennen ikään kuin pakoon. Lapset pysyttelivät hekin aluksi paossa uunin nurkassa, mutta tulivat vähitellen esiin, kun rohkein oli saanut kauniin rahan vieraalta. Kaikki lapset saivat rahan ja heidän äitinsä päivitteli ja siunaili rouvan hyvyyttä. Hän kertoi ja kyseli kaiken aikaa, mutta vieras vain ystävällisesti hymyili ja lausui joitakin käsittämättömiä sanoja. Lapsi kehdossa rupesi itkemään. Vaimo meni ja nosti sen ylös. Viihdyteltyään sitä toi hän sen vieraan nähtäväksi. Yölinnun rouva aikoi ensin etsiä kukkarostaan rahan tällekin lapselle, mutta muisti samassa, että se oli liian pieni ymmärtämään rahan arvoa ja ojensi etusormensa pientä kättä vastaan. Silloin lankesi ruudusta kituvan kasvin takaa valoa ja hän näki tutut, punaiset hiukset.