Kaikki hänessä pysähtyi ensin ja joutui sitten samassa liikkeelle. Hän hymyili, ojensi käsivartensa ja otti lapsen syliinsä. Hän ei nähnyt, miten huonoissa vaatteissa se oli ja miten hoitamaton. Hän puheli sille ikään kuin hänen sylinsä olisi ollut se paikka, missä se eilen istui ja toissapäivänä, ja huomenna istuisi ja aina. Hänen kätensä tunsivat onnellisina pienen ruumiin lämmön, kulkivat pitkin kylkiä, tarttuivat käsivarsiin, pusersivat jalkoja. Lapsikin jokelteli kuin hoitajalleen ikään, se tarttui turkin kaulukseen ja kiskoi bahytinnauhoista. Yölinnun rouva ei kuullut, että vaimo hänen vieressään puheli hänelle. Hän oli lapsen kanssa ikään kuin kahden maailmassa. Vasta kun ovi avautui, hän huomasi, että oli oudossa paikassa, outojen ihmisten luona, ettei lapsi ollut hänen, että se oli likainen ja surkea. Hän kuuli niin ikään vaimon puhuvan ja selittävän, että lapsi oli tytön, joka oli tullut sisään. Se oli hänen vanhin tyttärensä. Tyttö seisoi huivi päässä selin huoneeseen. Lapset tuijottivat nurkistaan vieraaseen ja seurasivat, mitä tapahtui.
Yölinnun armo kierteli lapsen laheita hiuksia sormiensa ympärille ja tunsi, että hänen pian täytyy ojentaa lapsi noille vieraille ihmisille, ettei hän enää koskaan saa sitä nähdä. Hetkeksi nousi koko hänen luontonsa vastarintaan. Hänestä tuntui ainoalta mahdolliselta, että hän ottaa lapsen, jollei hyvällä, niin pahalla, ja vie sen sylissään kotiinsa. Hänessä heräsi aavistamaton voima puolustaa omaansa. Mutta samassa hetkessä hän tunsi, että mielettömyys oli hänet vallannut. Ja käsien vielä hyväillessä lämmintä pientä ruumista ääntelivät huulet jäähyväissanoja ja sydän vapisi. Hän muisti miehensä, ojensi pois lapsen ja taivutti päänsä matalan ovenniskan alitse.
Ulkona oli tuuli jo lakannut. Lumikukat tuoksuivat. Hämärsi.
LIPPI
Oli jouluaatto ja Alakartanon naiset, äiti tyttärineen, häärivät iloisissa kiireissä. Edellisinä päivinä oli varattu valmiiksi makkarat, rullasyltyt, siansorkat, hapankaalit ja lipeäkalat. Tänään leivottiin ja paistettiin. Juostiin aittojen ja kellarien väliä. Keittiön pöydät notkuivat joulutorttuja, kinkkuja ja erinäisiä leivoksia. Talon ainoa koira pysytteli valuvin suupielin lattialla, väistyen tieltä, kun juostiin sitä kohti, ja loksauttaen auki kitansa, kun sille viskattiin rasvakimpale. Yläkartanon koirat yrittivät nekin saaliinjakoon. Alakartanon tyttäret heristivät ne menemään. Väli naapurusten ja sukulaisten kesken oli kireämpi kuin koskaan. Eversti oli rangaistuksen uhalla kieltänyt alakartanolaisia seurustelemasta koiriensakaan kanssa. Tyttäret olivat salaa silitelleet Jaakon lintukoiria, ja heihin koski, kun heidän ihmisten nähden täytyi olla niille kovia.
Perheen isä oli kaiken aamua ollut poissa kotoa ja se ei tietänyt hyvää. Varhain oli pari miestä käynyt noutamassa korjattavia kellojaan. Heiltä oli varmaan hellinnyt rahaa.
Eikä aikaakaan, kun Lippi-herra hoippuen ja laulaen suuntasi askeleensa Rantakrouvista kotiansa kohti. Hän oli tällä hetkellä niin väkevä, että hän potki kaikkea, mikä eteen sattui, ja nosti portinpylvään kuopastaan, viskaten sen keskelle tietä.
Naisille tuli hätä. He rupesivat korjaamaan keittiöstä säiliöihin vateja ja pannuja. Vanhempi tytär, jota isä humalapäissään paremmin sieti, varustautui menemään häntä vastaan. Isä paiskasi heti tytärtään luudalla, ainoalla minkä hän sai käsiinsä eteisestä. Tytär väistyi ja rupesi ystävällisesti selittämään, että heti pannaan pöytään ruokaa.
Älä sinä siinä… luuletko sinä, kakara, etten minä nähnyt, mitä te keittiössä olitte tekemässä. Se piti salattaman minulta. Te kannoitte pois herkkujanne, piiloon, ettei Lippi, teidän isänne, saisi. Hahhahhah! Mutta tiedättekö te, kenen varoilla te rehentelette? Lipin, teidän isänne. Ja jos hän tahtoo, niin hän sulkee teidät kanakoppiin Tai sikolättiin. Siellä te olette omianne. Ja ottaa kanat ja siat seurakseen tänne. Yhtä hyvä seura ne ovat kuin tekin.
– Niin, katsele töllistele sinä vain niillä suurilla silmilläsi. Isäsi tämä on — et ole taitanut ennen nähdä. Tämän näköinen se on. Ruma mies, vai mitä ajattelet! Niin, ei sillä tuollaisia kuhan silmiä ole kuin sinulla — mistä lienetkin ne saanut, et ainakaan minulta. Minulla on pienet silmät kuin sialla. Menekin siitä, tai minä noudan pyssyni. Älä oiokaan käsivarsiasi — minä lyön ne poikki. Etkös sinä luule, että Filip von Toll jaksaa? Vanhempi veli taivuttaa hevosenkengän, mutta nuorempi taittaa sen niinkuin näkinkengän kuoren. Mikäs sinä olet muu kuin näkinkengänkuori… Mihin sinä menet? Jos sinä liikahdat, niin tiedät, että siihen paikkaan minä sinut… Vai hiirenviinaa! Isäsi ei kärsi hiirenviinaa. Minä puhkaisen päästäsi nuo kalansilmät, jollet lakkaa. Kauniit ovat olevinaan, sinun silmäsi, mutta etpäs ole saanut miestä, tässä vain kuljet pää kallellaan isäsi elätettävänä. Olisit ollut pulskempi, niin olisit saanut Jaakon, ainoan oikean miehen maailmassa. Jaakko ei olisi koskaan mennyt ja jättänyt ystäväänsä ja setäänsä suruun ja murheeseen. Ei yhtä ainoata miestä missään! Mutta mitäs sinä, tuollainen lurikka! Kukas sinusta huolisi… No mihin sinä menet? Piditkös sinä siitä Jaakosta? Miksei hän sitten pitänyt sinusta? Sellaiset häät minä olisin teille pitänyt, että… että olisi juotu seitsemän päivää ja seitsemästä pitäjästä ollut vieraita. Ja sellaisissa morsiusvaunuissa minä olisin teidät kuljettanut, että olisi ollut silkkiä sisältä ja kultaa päältä ja von Tollin vaakuna ovessa ja edessä ja takana. Von Tollin vaakuna! Hää, sinä siinä…! Mutta nyt minä valjastan pukin risukopan eteen ja sinä saat ajaa siinä. Kanakoppiin! Hahhahhah. Ei sinusta kukaan huoli kuolinpäivääsi kalvat täällä isäsi leipää… Tule likemmä sanon minä… Muistatkos sinä isäsi saappaankorkoja — ne olivat nämä, joilla käveltiin, kun viimein oltiin Jaakon kanssa yhdessä. Ne ovatkin juhlasaappaat. Ei paremmista väliä. Jaakolla oli samanlaiset. Hän potkaisi Siironmaan tyttären aitanoveen. Koira haukkui. Se olikin toisenlainen tyttö kuin sinä. Mentiin saareen… Ainoa ihminen! Isäsi itkee ja kuolee ikävään.