He kulkivat ääneti, kukin mietteissään.
SOVINTOSUNNUNTAI
Kerran vuodessa oli pitäjän puukirkon edustalla vaunuja ja kaksivaljakkoja, kuskeja kiiltonappisissa puvuissa ja herraskoiria, jotka rähisivät omistajiensa ajopelien ympärillä. Sinä sunnuntaina oli ruotsinkielinen jumalanpalvelus ja rippi.
Se pidettiin syyskesällä, keskellä päivää, suomalaisen jumalanpalveluksen päätyttyä, ja osa talonpoikia jäi lehterille tai kirkon peräpenkeille katsomaan toimitusta. Rippiväki istui kartanoittain penkeissään, samoilla paikoilla sitten vuosikymmenien. Aatelittomat ja aatelisten vanhat palvelijat, jotka pitivät ruotsia kielenään, asettuivat kauemmaksi alttarista. Kirkossa oli yllin kyllin tilaa ja rivit harvenivat joka vuosi. Vanha rovasti näki tämän sunnuntain saarnasta paljon vaivaa, sillä vaikka hänen kotikielenään olikin ruotsi, oli hän tottunut saarnaamaan suomeksi. Hän katsoi myöskin velvollisuudekseen tänä ainoana sunnuntaina vuodessa, jolloin pitäjän säätyläiset olivat saapuvilla, antaa heille opetuksia kristillisessä vaelluksessa ja varoittaa heitä jumalattomasta menosta, johon he, sen pahempi, tekivät itsensä syypäiksi. Mutta tämän täytyi tapahtua sopivassa muodossa, jotteivät asianomaiset loukkaantuisi ja paaduttaisi mieltään. Työ ei ollut helppo. Yölinnun everstinna ennen muita oli tukenut rovastia näissä pyrkimyksissä, keskustellut hänen kanssaan, antanut hänelle neuvoja, jopa suorastaan arvostellutkin hänen saarnojaan, sanoen, oliko hän mennyt liian pitkälle vai oliko sanan rieska jäänyt liian suolattomaksi. Everstinna oli hurskas ja jumalaapelkääväinen nainen, ja rovasti oli hänelle kiitollinen hänen myötätuntoisuudestaan kirkon asioissa.
Everstinnan ansio oli kokonaan, että pitäjän herrat yleensä olivat tottuneet sopimaan riitansa, joita heille metsästysretkillä ja muutenkin alituisesti sattui, ennen kuin astuivat alttarin eteen. Mutta sitten Siironmaan suuren metsäpalon oli everstinna ollut voimaton sovittamaan riitaisia välejä pitäjässä. Vanhat, leppymättömät vihat mielessä olivat yhä harvenevat vallasperheet astuneet ehtoollispöytään. Turhaan oli vanha rovasti puhunut sydämille, turhaan oli hän saarnannut järjille, turhaan hän oli, pantuaan likoon koko puhelahjansa ja hartautensa, odottanut, että paatuneet omaiset viime hetkellä, kirkon käytävällä, ojentaisivat toisilleen sovinnon käden. Hän oli tullut kotiin hiki päässä ja suru sydämessä. Mitä piti hänen tekemän seurakunnalleen, joka näin pani Herran pitkämielisyyden koetukselle! Hän mietti ja mietti.
Ja kun seuraava ehtoollissunnuntai lähestyi, asettui hän vanhoihin kääseihinsä ja ajoi kartanoihin puhuakseen asiasta, joka kauan oli painanut ei yksin hänen mieltään sielunpaimenena, vaan kaikkien vakavasti ajattelevien seurakunnan jäsenten tuntoja. Askel ei ollut hänelle helppo. Naisten puolelta hänelle kyllä osoitettiin huomaavaisuutta, kohteliaisuutta ja taipuvaisuutta — naiset olivat itsekin kärsineet luonnottomista väleistä naapurien ja entisten ystävien kesken. Kauniston rouva sanoi suorastaan itkeneensä, kun ei hän enää Yölinnun everstinnan kanssa saanut sopia edes joulukynttilöistä, joita he parikymmentä vuotta olivat yhteisesti toimittaneet kirkonkuoriin juhliksi. Herrat olivat vaikeammat taivuttaa. Kauniston patruuna syytti Yölinnun herraa huonoista raha-asioistaan. Jos tästä talo vielä menisi vararikkoon, niin olisi se Yölinnun herran syy — Tollit olivat yllyttäneet patruunan ainoaa tytärtä odottamaan Jaakkoa, mokomaa hullua ja roistoa, tyttö oli jaellut rukkasia rikkaillekin kosijoille ja niin olivat asiat päässeet hunningolle. Saattoiko sellaista unohtaa? Kauniston rouva puolestaan vakuutti, että Ellida oli kuunnellut ainoastaan omaa sydäntään tahtoessaan pysyä uskollisena ensimmäiselle rakkaudelleen. Ja olihan Ellida taipunut, olihan hän kihloissa, ja sulhanen oli varakas. Saattoi siis sopia naapurien ja vanhojen ystävien kanssa.
— Kihlaus tuli, piru vie, liian myöhään, selitti patruuna. — Ja sulhanen on oikea pakana, kitsas ja saita, ei tunnu olevan mitään takeita siitä, auttaako hän uusia sukulaisiaan. Ja häät tulevat maksamaan.
Kauniston rouva lupasi rovastille käyttää kaiken voimansa taivuttaakseen patruunaa sovinnolliseen mieleen. Rovasti läksi yhtä kaikki masentuneena talosta.
Yölinnussa tapasi sielunpaimen kovettuneen sydämen. Aluksi ei eversti tahtonut päästää rovastia puhumaankaan asiasta. Hän suuttui ja selitti sielunsa asioiden olevan yksin hänen ja Jumalan välisiä. Taitavana ja tyynenä sai rovasti kuitenkin aikaan keskustelun ja siinä ilmeni, ettei eversti yleensä halunnut sovintoa naapuriensa kanssa. Hän ei heitä kaivannut. Hänen oli viime vuonna ollut paljoa rauhallisempi olla, kun ei ollut yhteisiä syöminkejä ja juominkeja. Hän ei tunnustanut ketään veljekseen. Kun hän astui ehtoollispöytään, astui hän Jumalan eteen eivätkä ihmiset kuuluneet häneen. Ja tässä puheessaan eversti pysyi, eivätkä rovastin todistukset pystyneet mihinkään.
Alakartanossa tapasi rovasti Filip-herran ankarassa työssä. Hän korjasi pihanpuoleisen ikkunan ääressä kelloja ja oli äreä ja viisastelevainen. Piti saada kellot valmiiksi pyhäaamuun, silloin heltiäisi myöskin rahaa. Olikin tässä saanut kuivatella ytimiään kaiken viikkoa, kun naiset olivat vieneet rahat — niillä oli tarpeita, naisilla, vaikkei niitä itseään tarvittu. Filip-herran mainitessa sunnuntaita sai rovasti aihetta huomauttaa, että olisi kaunista, jos pitäjän sivistyneiden ainoasta ehtoollissunnuntaista muodostuisi sovintosunnuntai. Siitä olisi ilo jokaisessa mielessä pitäjällä ja Jumalan enkeleillä taivaassa.