— Mitä minuun kuuluu pitäjäläisten mielet ja enkelien ilot, sanoi Filip-herra, nenä kiinni taskukellon pienessä osassa, jota hän piteli pihdeillä. — Kuka kysyy minun ilojani ja minun mieltäni? Minulla on säveä ja rauhallinen mielenlaatu, minä en hae riitaa kenenkään kanssa, kunhan vain saan pysyä terveenä. Mutta kun paikkoja kolottaa ja naiset ryöstävät rahat röyhelöihinsä ja hetaleihinsa, niin minä ärisen ja murisen. Antakaa tekin, laupias samarialainen siinä, lääkepisara kurkkuuni niin teen sovinnon koko maailman kanssa ja pakotan everstin, laihan, punatukkaisen veljeni, sovintoon vaikkapa viime tingassa kirkon pääkäytävällä.
Filip-herralle tuli sillä hetkellä tuuma. Mikä tuuma? Hän päätti rangaista Jaakon isää sillä, että hän tarjoaisi sovintoa kirkossa, juuri ennen kuin polvistuttaisiin ehtoollispöytään. Siinä olisi everstin mahdoton olla antamatta sovinnon kättä. Mikä kepponen everstille! Siinä nyt nähtiin: vanhempi veli oli taivuttanut hevosenkengän käsissään, mutta nuorempi oli sen taittanut.
Vanha rovasti näki viekkaan ilmeen kaljupään herran kasvoilla, mutta sanat, jotka vuotivat hänen suustaan, olivat sulaa sovintoa. Vähitellen vanha Lippi puhuessaan kuitenkin itsekin rupesi uskomaan sovinnolliseen mielenlaatuunsa ja unohti, että hänen tarkoituksensa oli ollut nujertaa veljensä. Viekas ilme katosi hänen kasvoiltaan ja hän ainoastaan valitteli kipujaan.
– Naisilla on takanaan, kuiskasi hän, — niillä on aina, ne juovat itse. Mutta minulle ei anneta. Saisitte, rovasti-kulta, osoittaa heille, kuinka suuri synti on salata sairaalta lääkettä.
–Missä naiset sitten ovat? kysyi rovasti. — Tahtoisin muutenkin mielelläni nähdä heitä. Ovathan Sigrid ja Fina minun rippilapsiani.
Filip-herra yskähti.
— Fina ei ole minun tyttäreni — tarkoitatte Karinia. Fina on se piika, josta minä tein rouva von Toliin. Mutta ykskaikki…
— Mutta sitten neiti Karinin toinen nimi on Fina, Adolfina, riensi rovasti korjaamaan.
— Taitaa olla, taitaa olla — siunatkoon heidän nimiään, niinhän heille piti annettaman niinkuin kuninkaallisille… Kuka niitä muistaa…
— Taitaa ehkä minunkin muistini heiketä, otti rovasti osaltaan niskoilleen syytä.