Miehet kuuntelivat kaikessa hiljaisuudessa, peljäten katkaista kirkkaan nauhan, joka kiinnitti heidät maailmaan. Ainoastaan silloin tällöin paransi joku heistä valkeaa, pistäen varovaisesti kannonkönttyrän siihen, ja kun säkenet ja savu nousivat kokosta, häsitti joku käsillään savun naisen kasvoista pois.
Kerran kohosi Jakob ylös ja virkkoi: "Odottakaa hetkinen, olkaa hyvä." Hän juoksi sisälle vajaan ja kantoi vaippoja. Ignati auttoi häntä ja he käärivät molemmat naiset niihin, hartioista jalkateriin saakka. Ja taas puheli Sofia, kuvaillen voiton päivää.
Aamun koittaessa lopetti hän peräti väsyneenä ja katseli hymyillen miettiviä, kirkastuneita kasvoja.
"Jo on aika meidän lähteä", virkkoi äiti.
"Niin, jo on aika", vastasi Sofia valittaen.
"Olen pahoillani teidän lähdöstänne", virkkoi Rybin.
"Te tarjootte hyvyyttä ja saatte vainoomista palkaksenne", virkkoi Jefim. "Mutta heidän pitäisi mennä, setä Mikhael, ennenkuin kukaan heitä näkee. Me jakelemme kirjat väen keskuudessa: viranomaiset alkavat nuuskia mistä ne tulevat, ja sitte joku muistelee nähneensä matkailijoita täällä."
"No niin, äiti, kiitän teitä vaivoistanne", virkkoi Rybin, keskeyttäen Jefimin. "Minä ajattelen aina Pavelia teidät nähdessäni ja te olette vaeltaneet oikeaa tietä."
Hän seisoi äidin edessä lämminneenä, leveä ystävällinen hymy kasvoillaan. Ilma oli kolakkaa, mutta hänellä oli vaan ohkanen paita päällään, kaulus avoinna ja rinta paljaana. Äiti katseli hänen voimakasta vartaloansa ja virkkoi hymyillen: "Paras olisi että panisitte päällenne jotakin; nyt on kylmä."
"Sisälläni palaa valkea."