Sasha painoi päänsä alas.
"Kuinka olisi mahdollista etteivät he haluaisi?" kysyi äiti huokauksella. Sofia nyökkäsi hänelle myöntyvästi ja meni ikkunan luo. Äiti ei voinut käsittää etteivät vangit tarttuisi ojennettuun käteen, ja katseli toisia hämillään. Hän halusi kuulla enemmän karkaamisen mahdollisuudesta.
Nikolai meni äidin luo, joka pesi kuppeja, ja virkkoi hänelle: "Saatte tavata Pashan huomisen perästä. Antakaa hänelle lappu käteen, puhellessanne hänen kanssaan. Ymmärrättekö? Meidän täytyy saada tietää heidän mielensä."
"Ymmärrän, ymmärrän", vastasi äiti nopeasti. "Minä annan sen hänelle helposti. Se on juuri minulle sopiva toimi."
"Minun täytyy lähteä", virkkoi Sasha; ja äänetönnä hyvästeli hän kaikkia. Hän kiirehti pois suorana ja kuivasilmäisenä, astuen hieman raskaasti.
"Tyttö parka", virkkoi Sofia lempeästi.
"Ni-iin", venytti Nikolai. Sofia asetti kätensä äidin olalle, ja istui sitte tuolille hänen viereensä.
"Haluaisitteko saada sellaisen tyttären?" Sofia katseli ihan hänen silmiinsä.
"Oh, jospa saisin nähdä heidät yhdessä, edes yhden ainoan päivän!" huudahti Nilovna valmiina itkemään.
Seuraavana aamuna seisoi joukko miehiä ja naisia sairashuoneen ovella odottamassa toverin ruumisarkkua. Vakoojia kierteli ahkerasti ympärillä, korvat pörhöllään saadaksensa kuulla jonkun sanan, tarkastellen kasvoja ja heidän liikkeitään. Toisella puolen katua katselivat poliisit heitä revolverit vyöllä.