Portti aukeni, ja arkku kannettiin ulos koristettuna seppeleillä, joihin oli sidottu punaisia nauhoja. Miehet paljastivat päänsä ääneti. Eräs pitkä upseeri pujottelihe väkijoukon läpitse sotilaiden seuraamana. He piirittivät arkun, ja upseeri virkkoi käheällä komentavalla äänellä: "Ottakaa pois nauhat!"
Miehet ja naiset käräytyivät yhä tiukempaan hänen ympärilleen. He huusivat hänelle viuhtoen käsillään ja koettaen jokainen päästä yhä lähemmä. Äiti kalpeni mielenliikutuksesta, ja hän näki kyyneleitä muutamien silmissä.
Sekasorto ja kiihtymys kasvoi. Arkku huojui heidän päittensä tasalla. Äiti pelkäsi äkillistä yhteentörmäystä, ja hän puhui sekä oikealle että vasemmalle: "Miksi emme täyttäisi heidän pyyntöänsä, jos he kerta ovat tuollaiset? Toverien pitäisi myöntyä ja ottaa pois nauhat. Mitäpä muuta voisivat kumppalit tehdä?"
Kova ja terävä ääni kuului muiden ylinnä:
"Me pyydämme ettei meitä häiritä saattaessamme toveriamme jota olette rääkänneet, hänen viimeiseen leposijaansa."
"Ottakaa pois nauhat, Jakolev! Leikatkaa ne pois!"
Ihmiset ulvoivat kuin sudet rannikolla, sitte, painaen päänsä alas voimattomuuden tunteella, riensivät he eteenpäin, täyttäen kadun jalkojensa töminällä.
Heidän edellään huojui kirjavapeittoinen arkku rutistuneine seppeleineen. Väkijoukon takana nousi harmaita olentoja, jotka olivat ratsastavia poliiseja ja vierellä kulki poliisijoukko sapelit kupeilla; nuuskijoita näkyi kaikkialla.
Hautausmaalla asettuivat poliisit jonkunmoiseksi vartioksi, silmät kapteenissa. Pitkä, pitkätukkainen nuorukainen seisoi hatuttomin päin tuoreen haudan reunalla. Samalla kuului kapteenin karkea ääni:
"Naiset ja miehet!"