"Keskellä seisoo kansa nuollen niiden käsiä, jotka lyövät heitä kasvoihin, ja jotka imevät sitte veren raatelemistaan naamoista. Tämä on keskusta."
Ignati katsoi häneen kunnioittavasti ja virkkoi hetkisen mietittyään:
"Niin se on!"
Nuori mies nousi, katseli jalkojansa ja astui varmasti laattialle.
"Niinhän ne ovat kuin uudet jalat. Kiitos teille! Monet, monituiset kiitokset."
Hänen kasvonsa vääntyivät, huulensa vapisivat ja silmänsä kävivät punasiksi. Katseltuansa hetkisen mustaa pesuvettä, kuiskasi hän lämpösesti ja liikutettuna:
"En edes ymmärrä kuinka teitä kiittäisin."
Nikolai virkkoi vakavasti: "Mutta kuinka saamme lentolehden Rybinin vangitsemisesta kirkonkylään?"
"Antakaa se minun toimekseni. Minä vien sen." Ignati hieroi käsiänsä ja silmänsä loistivat. "Sallikaa minun!"
Äiti nauroi itsekseen, häneen katsomatta.
"Mitä, te olette väsynyt ja pelästynyt ja sanoitte äsken ettette mene sinne enää uudelleen!"