"No niin, no niin!" virkkoi Ignati helpommin.
Myöhään samana yönä istui hän pienessä huoneessa erään talon alakerrassa, Vyesovshchikovia vastapäätä pöydässä. Hän sanoi matalalla äänellä, silmäkulmiansa hieroen: "Keskimäiselle ikkunalle, neljä kertaa."
"Neljä."
"Ensin kolme kertaa, näin" — hän laski kolme kertaa ääneen, koputtaessansa pöytään etusormellaan. "Sitte odotatte hetken ja napautatte kerran vielä."
"Ymmärrän."
"Eräs punatukkainen talonpoika tulee avaamaan oven teille ja kysyy teiltä josko tarvitsette kätilöä. Te sanotte 'kyllä, isäntäväki lähetti'. Eikä mitään muuta. Hän ymmärtää siitä asianne."
Ignati epäili vielä kumminkin Vyesovshchikovin ulkomuistia ja pani hänet vielä kertaamaan sekä naputukset että sanat ja ojensi vihdoin hänelle kätensä lausuen:
"Siinä kaikki. Hyvästi, toveri. Lausu heille terveiseni. Olen elossa ja tervennä. Ihmiset ovat siellä hyviä, saattepa vaan nähdä."
"Nähkääs, nyt minullakin on työtä, äiti", virkkoi Vyesovshchikov, mennen äidin luo tyytyväisenä kerrankin. "Nilovna, kuulitteko, kuinka he aikovat järjestää vankien pakenemisen? Aikovatko he sen tehdä?"
"He päättävät siitä tarkemmin ylihuomenna", vastasi äiti huoaten ehdottomasti. "Vielä yksi päivä - ylihuomenna siis."