"Niin ajattelen minäkin", virkkoi Nikolai, ilmestyen ovelle. "Kuinka voitte, Sasha?"
Tyttö kysyi, ojentaen hänelle kätensä: "Mistä on kysymys? Eivätkö kaikki ole huomanneet kuinka käytännöllinen tämä keino on? Tiedän että ovat sen huomanneet."
"Ja kuka on sen järjestävä? Jokaisella on kiire."
"Uskokaa se minulle", virkkoi Sasha, hypäten nopeasti jaloilleen.
"Minulla on aikaa!"
Hän alkoi napittaa nuttuaan uudelleen varmoilla, ohkasilla sormillaan.
"Sinun pitäisi levähtää hieman", kehoitti äiti.
Sasha hymyili ja vastasi lempeästi:
"Älkää huolehtiko minusta. En ole väsynyt." Ja puristaen ääneti heidän kättänsä, läksi hän taas päättävänä ja varmana matkalle.
Kello soi uudelleen. Siellä oli Ljudmila. Hänellä oli liian ohkanen takki päällänsä, kylmään vuodenaikaan katsoen, ja poskensa olivat purppuraiset vilusta. Riisuen repaleiset päällyskenkänsä, virkkoi hän harmistuneella äänellä:
"Juttu tulee esille viikon sisällä."