"Ja onko hän sen huomannut?"
Pavel vaikeni.
"Mitä sinä ajattelet?" virkkoi vähävenäläinen, alentaen ääntänsä.
"Hän tietää sen", vastasi Pavel. "Sen vuoksi on hän kieltäytynyt tulemasta kokouksiimme."
Vähävenäläinen hiihti raskaasti jalkojansa lattian poikki, ja uudelleen kuului hänen hiljainen vihellyksensä. Sitte kysyi hän: "Ja jos sanon sen hänelle?"
"Minkä?" kavahti Pavelin lyhyt kysymys äkisti kuin pyssyn laukaus.
"Että olen —" alkoi vähävenäläinen melkein kuiskaavalla äänellä.
Äiti kuuli vähävenäläisen pysähtyvän, ja hän tunsi että hän hymyili.
"Ja miksi?" keskeytti Pavel.
"Niin, näetkös, mielestäni jos rakastat tyttöä, on sinun se sanominen hänelle, muutoinhan siinä ei olisi mitään ajatusta."'