Pavel sulki kirjan lujalla pamahduksella.
"Ja mitä otaksut ja toivot sitte?"
Kumpikin olivat hiljaa kauan aikaa.
"Sinun mielesi täytyy olla selvä, Andrew, siitä mitä aiot tehdä", virkkoi Pavel hitaasti. "Otaksukaamme että hän rakastaa sinua — en usko sitä — mutta otaksukaamme. No hyvä, te menette naimisiin. Sangen mieltäkiinnittävä yhteys — sivistynyt ja työmies! Lapsia alkaa ilmaantua; sinun täytyy tehdä työtä ihan yksin ja lujasti. Elämänne muodostuu tavalliseksi taisteluksi leipäpalasta ja katon suojasta itsellenne ja lapsillenne. Sen vuoksi tulee teistä molemmista olemattomat henkilöt!"
Seurasi äänettömyys. Sitte alkoi Pavel taas puhua pehmoisemmalla äänellä:
"Poista ennemmin kaikki tuommoinen mielestäsi, Andrew. Vaikene mieluummin, äläkä tee häntä levottomaksi. Se on paljon rehellisempi tie."
"Ja muistatko mitä Alexey Ivanovich sanoi miehen velvollisuudesta elää ehyttä elämää — koko sielunsa ja ruumiinsa voimalla — muistatko?"
"Se ei ole meille! Kuinka saattaisimme me saavuttaa täydellisyyttä? Se ei ole meikäläisiä varten. Jos rakastamme tulevaisuutta, täytyy meidän uhrata kaikki, kaikki, nykyajassa — kaikkityyni, veli!"
"Se on vaikeaa ihmiselle!" virkkoi vähävenäläinen hiljaisella äänellä.
"Mikä muu olisi mahdollista? Mieti!"