Välinpitämätön kellonheiluri hakkasi elämän sekunteja tyynesti ja tasaisesti. Vihdoin virkkoi vähävenäläinen:
"Puolet sydämestä rakastaa, ja toinen puoli vihaa! Onko se sydän?"
"Kysyin, mikä muu on keinona?"
Kirjan lehdet rapisivat. Arvattavasti oli Pavel alkanut lukea uudestaan. Äiti lepäsi silmät ummessa, ja pelkäsi liikahtaa. Hän oli valmis itkemään vähävenäläisen surkeutta; mutta sydäntänsä jäyti vielä enemmän poikansa puolesta.
"Rakas poikani! Uhrata poikaraukkani", ajatteli hän.
Yhtäkkiä kysyi vähävenäläinen: "Minun pitää siis vaieta?"
"Se on paljon rehellisempää, Andrew", vastasi Pavel aivan hiljaa.
"Olkoon menneeksi! Siinä on tie, jota tahdomme vaeltaa." Ja muutaman sekunnin perästä jatkoi hän surullisella ja tukahdutetulla äänellä: "Sinä huomaat sen vaikeaksi, Pasha, kun se sattuu omaan kohtaasi."
"Se on jo nyt minulle kyllin kova."
"Niinkö?"