Mutta toinen vaihdemies, Afanasi Jagodka, entinen sotamies, jonka pyöreät, punaiset kasvot ovat harmaassa harjaksessa, on ilkeä ja pistelijäs eikä usko Lukaa.
— Talous! huudahtaa hän irvistellen. — Vaimo… Kyllä minä sen tiedän… Onko akkasi sitte leski, vai…?
— Mokoma variksien marssittaja!? murahtaa Luka halveksien vastaan.
Hän sanoo Jagodkaa variksien marssittajaksi sen vuoksi, että tämä vanha sotamies pitää tavattomasti linnuista. Hänen vahtikojunsa on ulkoa ja sisältä täynnä häkkiä. Päivät pääksytystään kuuluu kojulta lintujen säkätystä. Siinä on rastasta, kottaraista ja jos mitä, jotka hän on vanginnut. Hän askaroitsee niiden kanssa uppopäivät vapaana aikanaan, hoitaa ja vaalii elättejään eikä välitä tovereistaan vähääkään. Lukaa hän nimittää pässiksi ja Gomovia aasiksi ja sanoo kummallekin vasten silmiä, että he ovat naisten hännässäjuoksijoita ja että sietäisivät saada selkäänsä.
Luka ei ole hänen sanoistaan niinä miehinäänkään, mutta kun sotamiehen onnistuu saada hänet suuttumaan, silloin Luka laskettelee kauan ja voimakkaasti:
— Senkin harjasturpa, heittiö… Mitä sinä mokoma virkaheitto-rumpali oikeastaan ymmärrät? Ikäpäiväsi olet kykkinyt pataljoonan kaalinpäitä vartioimassa… pidä suusi kiinni äläkä viisastele, kun et ymmärrä hölynpölyä… Mene komentamaan variksiasi, marssimestari!
Kuunneltuaan tyynesti loppuun meni Jagodka kantelemaan päällikölle, mutta tämä ärjäsi, ettei tultaisi hänelle joutavia juoruamaan ja ajoi sotamiehen pois. Silloin lähtee Jagodka itse Lukan luo, lukee tyyneesti ja kiivastumatta tälle semmoisen messun, että Luka lähtee syleksien tiehensä.
Paitsi päällikön vaimoa oli asemalla vielä toinenkin nainen, nimittäin palvelijatar. Hänen nimensä oli Arina, iältään neljänkymmenen korvilla ja muuten hyvin rumannäköinen: kömpelöruumiinen, aina likainen ja repaleissa, kulki lynkyttäen, kesakkoisista kasvoista kiilui kaksi vinoa, säikähtynyttä silmää. Oli jotain orjamaista ja tukahtunutta hänen karkeassa vartalossaan, oli kuin hän olisi tahtonut pyytää anteeksi kaikilta ihmisiltä, heittäytyä jalkoihin uskaltamatta itkeä. Gomosov oli asunut asemalla kahdeksan kuukautta välittämättä Arinasta sen enempää. Tavatessaan tämän sanoi hän "terve" ja Arina vastasi samaten, vaihtoivat vielä pari kolme sanaa ja sitte menivät omille asioilleen. Kerran ilmestyi Gomosov päällikön keittiöön ja pyysi Arinan ompelemaan hänelle paitoja. Tämä ompeli ne ja meni itse niitä viemään.
— Suurkiitos, — sanoi Gomosov. — Kolme paitaa, riuna kappale, siis kolmekymmentä kopekkaa olet saapa… Eikö niin?
— Niin tuo lienee… — vastasi Arina.