Gomosov vaipui ajatuksiinsa eikä hyvään aikaan virkkanut mitään.
— Mistäs läänistä sinä olet? — kysyi hän viimein naiselta, joka kaiken aikaa oli katsellut hänen partaansa.
— Rjäsanin, — vastasi nainen.
— Etäältä! Mikäs se tänne toi?
— Ka, tänne toi… itsemiehiäni olen… yksinäinen…
— Pääsee sitä etemmäksikin… — huokasi Gomosov.
Ja taasen syntyi äänettömyys.
— Niin sitä minäkin… Nishegorodin läänistä olen, Sergatshevin pitäjää, alkoi Gomosov viimein. — Yksinään on tässäkin eletty. Oli talouskin ennen ja vaimo oli, kaksi lasta. Vaimo kuoli koleraan ja lapset… kun tuli kuolema, niin oli se heidän aikansa… Surra on saanut kyllikseen… sitte koettelin uudelleen nousta pystyyn — ei tullut mitään. Ei ruvennut masinanrämppä käymään. Läksin liikkeelle, sai kulkea mieroa pitkät taipaleet ja nyt on saanut jo kolmatta vuotta hapuilla…
— Paha se on, kun ei ole omituista pesää, virkkoi Arina hiljaa.
— Tietäähän sen…! Leskikös se sinä, vai…?