— Tyttö…
— Oikeinko tosissa? — ihmetteli Gomosov avomielisesti.
— Jumaliste tyttö, — vakuutti Arina.
— Miksi et ole mennyt naimisiin?
— Kuka minua ottaisi? Ei ole omaa mitään… ja pahannäköinen…
— Niinpä niin… — myhähteli Gomosov miettivästi ja partaansa sivellen rupesi katsomaan naista tarkkaavasti. Sitte kysyi, paljoko hän sai palkkaa.
— Puolenkolmatta…
— Vai niin. Ja minulta tulee sinulle siis kolmekymmentä kopekkaa? Kuulehan, käy illalla hakemassa, tuossa kymmenen tienoissa!… sitte saat… juodaan teetä ja puhellaan ajan ratoksi… Molemmat olemme yksinäisiä. Muista tulla!
— Tulen… — virkkoi nainen ja läksi.
Ja tultuaan täsmälleen kymmenen aikaan hän viipyi Gomosovin luona aamuhämäriin. Tästä pitäen ei tämä kutsunut häntä enää kertaakaan luokseen eikä suorittanut maksua paidoista. Mutta Arina tuli itsestään, aina tylsänä ja nöyränä ja jäi ääneti seisomaan hänen eteensä. Gomosov virui lavitsalla, katsahti tulijaan ja siirryttyään seinemmä sanoi: