— Paina puuta.
Ja kun Arina oli istuutunut, selitti hän:
— Pidä sinä se salassa. Älä hisahdakaan, ei kellekään… muuten voi minulle käydä pahoin. Minä en ole nuori etkä sinäkään… ymmärrätkö?
Nainen nyökäytti myöntävästi päätään.
Hän saattoi tämän ulos ja antoi pukunsa korjattavaksi sanoen:
— Muista nyt, ettei kukaan…
Ja niin he alkoivat elää yhdessä salaten kaikilta välinsä. Arina hiipi öisin salaa hänen luoksensa. Mies kohteli häntä ystävällisesti, mutta sanoi toisinaan suoraan:
— Et tosiaankaan ole kaunis.
Arina vain kuunteli raukeasti hymyillen ja lähtiessään sai aina jotain ompelemista.
He tapasivat toisiaan harvoin. Kun Gomosov sattui näkemään Arinan asemalla, sanoi hän tälle puoliääneen: