— Tule tänään.
Ja hän tuli, nöyränä kuten ennenkin ja niin vakavin ilmein kesakkoisilla kasvoillaan, että hän aivan kuin näytti tulleen täyttämään velvollisuutta, jonka tärkeys oli hänelle käynyt selväksi. Mutta kun hän kulki kotiinsa, kuvastui hänen kasvoillaan entinen syyllisyyden ja pelon eloton leima.
Toisinaan hän pysähtyi johonkin rakennuksen kulmaan tai nojautui puuta vasten ja kauan katseli arolle… Siellä oli yö ja sen synkkä äänettömyys puistatti sydäntä.
* * * * *
Eräänä iltana, kun juna oli jo mennyt, kokoutuivat aseman virkamiehet juomaan teetä puutarhaan Matvei Jegorovitshin asunnon ikkunan alle tuuheiden poppelien siimekseen.
Kuumina päivinä he usein tekivät näin. Olihan siitä edes jonkunlaista vaihtelua heidän yksitoikkoiseen elämäänsä.
Teenjuonti oli parhaallaan menossa. Oltiin ääneti, sillä junan antama puheenaihe oli jo loppunut.
— Tänään on kuumempi kuin eilen, — alkoi Matvei Jegorovitsh viimein.
— Ikävän tähden tuntuu vain kuumemmalta, vastasi hänen vaimonsa.
— Hm, taitaa olla… Ikävä tosiaankin on! Olla nyt edes kortit, mutta meitä ei ole kuin kolme…