Minäkin olin pukimissa ja avojaloin.
Me kulimme ja ympärillämme aukeni kaikkiin suuntiin aron valtava väljyys, sen yllä kaartui pilvettömän taivaan paahtava siniholvi. Harmaa, pölyinen tie halkoi aina leveänä juovana, joka poltti jalkojamme. Paikoin tuli vastaan sänkisiä pellonsarkoja, joilla oli omituista yhtäläisyyttä sotamiehen harjasposkien kanssa.
Sotamies kulki laulaen käheällä basso-äänellään jotain messua.
Palvelusaikanaan oli hän näet toimittanut virrenlaulajan ammattia pataljoonan kirkossa ja siitä pitäen osasi hän lukemattoman paljouden messuja, joita hän aina alkoi luritella, kun vain keskustelusta ei tullut mitään.
Kaukana taivaanrannalla kasvoi jotain pehmeiden piirteiden ja sinipunervan valon hymyilevien varjojen epämääräisiä muotoja.
— Ne taitavat nuo olla Krimin vuoria, — sanoi "ylioppilas" kuivalla äänellä.
— Vuoria? — huudahti sotamies. — Liian aikaiseenpa, veliseni, ne näet. Pilviä eikä mitään muuta… Aika somia, ovat kuin karpalohyytelö maidossa…
Minä huomautin, miten hauskaa todellakin olisi, jos pilvet olisivat olleet hyytelöä. Tämä herätti meissä heti nälän tuimimmilleen.
— Lempo vieköön, — noitui sotamies syleksien, — ei näy ainoatakaan elävää olentoa! Ei ketään… Täytynee käydä kuin karhut talvella käpäliään imemään.
— Johan minä sanoin, että olisi pitänyt kulkea asutuille paikoille, — huomautti "ylioppilas".